Nyt kun sekä Espoo Ciné, että Rakkautta&Anarkiaa on lusittu, on aika tehdä jonkin näköinen katsaus siihen mitä tulikaan tehtyä. Molemmat festivaalit tarjosivat erittäin hienot ohjelmistot tänä vuonna (EC esityksistäkin poikkeuksellisesti suurin osa oli oikeasti hyviä, ja R&A jatkaa omalla hienolla tasollaan). Espoo Cinén valikoiman näkemättä jääneistä eniten harmittaa Haneken Das Weisse Band, johon minulla oli kyllä lippu, mutta koska kaveri ei enää esityspäivänä omaansa saanut, myin sen pois.

Siitä puheen ollen, EC voisi kehittää tätä loppuunmyytyjen elokuvien täyttämiskäytäntöään: menimme kaverini kanssa hyvissä ajoin teatterille ja kysyimme onko lippuja näytökseen jäljellä. Vastaukseksi saimme epämääräistä muminaa ja käskyn muodostaa jono oudon sivupöydän  eteen. Jonouduimme muutaman muun ihmisen kanssa, mutta kukaan ei oikein tiennyt mikä jono se oikein oli. Kun kello tuli viimein 10 vaille esityksen alku, eikä minkäännäköistä edistystä ollut tapahtunut (kukaan ei ollut tullut myymään lippuja tai kertomaan päättömän jonotuksen syvintä tarkoitusta), kaverini kävi kysymässä toiselta henkilökunnan jäseneltä, mitä oikein tapahtui. Vastaus oli, että esitys oli loppuunmyyty, ja että lippuja alettaisiin myydä kunhan kaikki lipulliset olisivat menneet saliin, ja paljastuisi, jäikö joku kotiin lipustaan huolimatta. No joo. Päätettiin tehdä meidän edessä seissyt nainen onnelliseksi, ja mentiin takaisin kotiin.

R&A:n ohjelmistossa näkemättä jääneitä harmituksia on runsaasti. Päätin tietoisesti jättää kovasti odottamani (500) Days of Summerin ja Ponyon Finnkinolle, ja päättelin, että mikäli Soderberghin Informant! alkaa tuntua kiinnostavalta, sen voi aina nähdä myöhemmin, mutta kalvava harmitus muutaman muun elokuvan kohdalta jäi. Avainelokuvista Mesrine: Part 1 ja 2 harmittavat nyt jälkikäteen kovasti, mutta elättelen pientä toivoa, että ne saataisiin joskus vielä levitykseen. Venäläinen taide-elokuva Euphoria olisi ollut mielenkiintoinen, samoin virolainen A Wish Tree (joka poistui listaltani ihan viime tipassa yksinkertaisesti siksi, että katalogin esittelytekstissä oli jotain, joka sai elokuvan kuulostamaan perinteisellä tavalla oudolta). Pohjantähti-sarjasta olisin voinut mennä katsomaan mitä tahansa ilolla, ja jos vain mahdollista, yritän löytää jostain katsottavaksi ainakin Cold Lunchin, The Girlin ja Glowing Starsin. Afrikkalaisista elokuvistakin jonkun olisi voinut käydä katsomassa. Kiinnostava olisi ollut myöskin Theo Angelopouloksen The Dust of Time. In the Loopin puute harmittaa joka päivä enemmän, samoin Bob Dylanin sisältäneen elokuvan Kisses ohitus. Ja kertakaikkisena harmituksen huippuna on Harri J. Rantalan Nurmoo, jonka olemassaolon huomasin vasta viime yönä festivaalin jo päätyttyä. Katkera on tappion kalkki.

Valitus sikseen, kävin nimittäin katsomassa hienoja elokuvia joka sormelle.

Espoo Cinén anti:

Ken Loachin Looking for Eric kertoo postinlajittelija Ericistä, joka on varsinaisen epäonnistunut miehenrotisko. Eric on jättänyt  elämänsä rakkauden, Lilyn, jo lähes 30 vuotta sitten ja hänen uusi vaimonsa on jättänyt hänet kahden edellisista liitoista olevien poikiensa kanssa kolmistaan. Ericin sankari on ManUn rantapotkupalloon eläköitynyt huippupelaaja Eric Cantona, ja kun asiat elämässä alkavat olla liian vaikeita, Eric kääntyy sankarinsa (julisteen) puoleen. Kun Cantona yllättäen vastaa Ericin huutoon, mikään ei jää ennalleen.

Tämä oli ensimmäinen Loachin elokuva minulle, ja koin hänen tyylinsä jollain tapaa samanlaiseksi kuin toisen brittitekijän, Mike Leighin. Loach kuvaa hahmojaan lämmöllä ja ymmärtäen, vaikka nämä ovatkin parhaimmillaan väärien valintojen tekemisessä ja hölmöilyssä. Elokuvan kaikki henkilöt ovat ymmärrettäviä ja uskottavia ja niin kertakaikkisen lämpöisesti kuvattuja, että katsomossa minua itketti heidän pelkän olemisensa katselu. Steve Evets on äärettömän sympaattinen epäonnistuja-Ericina. Eric Cantonan urasta kootut kuvapätkät ovat nannaa jalkapallohullun isän kanssa kasvaneelle, vaikka ne kertovatkin pahimman vastustajan menestyksestä. Looking for Eric on siitä kummallinen elokuva, että se onnistuu olemaan kertomus Ericin ryhdistäytymisestä, ylipäänsä elämän vaikeudesta ja suloisuudesta, ja samalla paras näkemäni elokuva jalkapallosta. Näin rehellisen aidosti ei ole jalkapallofaniuden ydintä koskaan kuvattu (ainakaan niin että minä olisin sen nähnyt ;). Elokuva tulee yleiseen levitykseen marraskuussa, ja suosittelen kyllä lämpimästä sen katsomista. Minä ainakin aion näyttää sen omalle iskälleni. 3 ja 1/2 tähteä (/4).

Zowie Bowien (eli  Duncan Jonesin) elokuva Moon on älykäs sci-fi-elokuva. Tai ainakin se pyrkii siihen. Elokuva kertoo Samista (käytännöllisesti katsoen elokuvan ainoa hahmo Sam Rockwell), jonka kolmen vuoden yksinäisen kuutyörupeaman viimeiset pari viikkoa ovat meneillään. Sam kärsii pahasti yksinäisyydestä, sillä hänellä on seuranaan vain tietokone-GERTY (äänenä Kevin Spacey) ja vaimolta ja yritysjohdolta tulevat videopätkät. Kun Sam eräänä päivänä on työskentelemässä normaaliin tapaan, hän näkee jotain, mikä saa hänet pelkäämään oman mielenterveytensä puolesta.

Elokuva kritisoi nykyajan työkulttuuria, jossa yritykset ovat työntekijöitään arvokkaampia, ja ihmisen arvo muodotuu siitä miten hän voi tuottaa arvoa työnantajalleen.  Käsiteltävänä on myös koko ihmisyys – pelot, unelmat ja toiveet. Elokuva kantaa itsensä erinomaisesti ensimmäisen puolikkaan ajan, mutta lopussa teemojen vaihtuessa ajatus hiukan harhautuu. Oikein hyvä elokuva siitä huolimatta, ja etenkin kun ajatellaan, että kyseessä on Jonesin ensimmäinen pitkä elokuva. 3 tähteä.

Ranskalaiselokuviin on olemassa ylimaallinen sääntö. Ne ovat joko hyviä tai hyvin huonoja. La vie d'Artiste on huono. Minun olisi pitänyt katsoa ennen lippujen ostoa TV Viiden tai KinoTV:n tai jonkun sellaisen ohjelmisto, sillä tämä elokuva tuli sieltä yhtäaikaa festivaalin kanssa.  Ja se kertoo kaiken. Elokuvassa ei ollut mitään omaperäistä. Kaikki ajatukset on nähty jo moneen, moneen kertaan, eikä mikään tarina päättynyt odottamattomalla tavalla. Esittelytekstin mukaan elokuva pohtii taiteilijuutta – höpölöpö se mitään tutki. Elokuva esittää kolme mukataiteilijaa, jotka kaikki pyrkivät tavoitteisiinsa hyvin perinteisillä tavoilla: huijauksella, hanttihommilla, ja ... hmm, olen unohtanut kuka se kolmas ”taiteilija” oli. Tämän elokuvan näkemisen jälkeen olo oli turhautunut – olisin voinut käyttää aikani ja rahani tuhat kertaa paremmin. 1 tähti.

Secrets & Lies, joka on Mike Leighin mestariteos vuodelta 1996, korvasi kuitenkin kaikki edellisen elokuvan pettymykset. Elokuva on hieno tutkielma meistä tavallisista heikosta ihmisparoista, jotka kaikki kamppailemme elämän ongelmien, ja salaisuuksien ja valheiden kanssa. Elokuva on Leghin tapaan rakennettu ilman käsikirjoitusta, mutta Leighin mestarillisuus hahmojen luojana on niin riittävä, ettei mitään käsikirjoitusta (kuten hänen elokuvissa yleensäkään) tarvita. Näyttelijät tekevät uskomattoman hienot suoritukset ja kuvat ovat upeita. Kertakaikkiaan hieno elokuva, joka vahvisti Leighin asemaa yhtenä lempiohjaajistani. 4 tähteä.

La Teta asustada (eli Milk of Sorrow) on siis perulainen Kultaisen karhun voittaja vuosimallia 2009. Elokuva kertoo naisista, jotka ovat perineet surun ja pelon kulttuurin äidinmaidossa. (Sodan aikana miehet olivat raiskanneet äitejä ja nämä lapset kärsivät siitä. Eikä ihme, kun äidit laulavat raiskauksesta kertovia lauluja lapsilleen...). Fausta (jonka elämää seurataan) on suojautunut omia pelkojaan vastaan kamalalla keinolla, joka uhkaa koitua hänen kohtalokseen. Mä voin pahoin välillä katsoessani tätä elokuvaa. Vaikka kuvat on älyttömän kauniita, välillä jopa käsittämättömän kauniita, tarinassa on niin karmeita kohtia, että mun oli katsottava muualle. Vaikkei mitään oikeastaan edes näytetty. Elokuvan voittokulku Berliinissä on herättänyt aika paljon ihmetystä, enkä oikeastaan ole siitä kovin hämmästynyt. Tarinassa on hyviä piirteitä etenkin pelon käsittelyssä, mutta kokonaisuutena juttu on heppoinen. 3 tähteä.

Steve McQueenin esikoiselokuva Hunger oli lähestulkoon jokaisen brittikriitikon lempielokuva viime vuonna. Elokuva kertoo tositarinan Bobby Sandsin IRA-liitännännäisestä nälkälakosta Norther Mazonin vankilassa vuonna 1981. Tarina seuraa sekä vartijoita, että erilaisia vankeja, mutta Michael Fassbenderin äärirajoille viemä Sands on keskiössä aina siitä asti, kun hänet pahoinpidellään vankilan vessassa. Kyseessä on sikäli poikkeuksellinen elokuva, ettei siinä kerrota juurikaan lähtökohdista (yleensähän tositapahtumiin perustuvat elokuvat alkavat romaanillisella selittävää tekstiä) eikä edes henkilöiden taustoista. Vangit ovat vankilassa, siinä on oikeastaan kaikki millä on elokuvan kannalta merkitystä. Elokuva on poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että se ei siloittele millään tavalla vartijoiden ja vankien loputtomia yrityksiä tehdä toistensa elämistä mahdollisimman kamalaa. Eikä lopulta peittele myöskään mitään sitä kauheudesta, mitä ihmiskeholle tapahtuu, kun se ei saa ravintoa. Fassbender on omistautunut roolilleen tavalla jota pidetään ominaisena Christian Balelle (verratkaapa Balea elokuvassa The Machinist tähän) ja hän on siinä hyvä. Keskivaiheille on sijoitettu täysin muusta elokuvasta poikkeava kohtaus. Sandsin ja Isä Moranin (Liam Cunningham) vuoropuhelu moraalista on kohtaus, jossa yksi otto kestää 20 minuuttia. Elokuvan toimivuudesta kertoo jotain se, että tämäkin oikeasti pelittää. 3 ja 1/2 tähteä.

Bellamy, jonka valitsin katsottavaksi Gerard Depardieun takia piti minut odottavissa tunnelmissa alusta loppuun asti. ”Epätavallinen murhamysteeri” oli tosiaankin juuri jotain sellaista, sillä siinä ei ollut oikein murhaa eikä mysteeriä. Tai sitten se ei vaan avautunut. Joka tapauksessa odottelin vielä lopputekstienkin aikana, että tapahtuisi jokin valaistuminen, joka kertoisi miksi olen katsonut elokuvan. Sitä ei tullut. Depardieu on hyvä, mutta se saattaa johtua siitäkin, että olen päättänyt pitää hänestä. Kaiken kaikkiaan lisää ranskalaista pettymystä. Huoh. 1 ja 1/2 tähteä.

Ensimmäinen islantilainen elokuvani oli Country Wedding, joka kertoo kirkkoon matkaavasta hääseurueesta (mukana myös morsiuspari). Elokuva on komedia. Aika kotoinen. Joo. Ihan ok. Meidän vieressä istui yksi poika, joka oli tikahtua nauruunsa. Ja me sen nauruun. Eli ilmeisesti elokuvasta voi pitää enemmän kuin minä pidin. 2 ja 1/2 tähteä.

Onneksi festivaalin viimeisenä oli vielä I've Loved You So Long. Se pelasti ranskalaisten elokuvien maineen, sillä tämä on hieno elokuva jos mikä. Kyseessä on tutkielma syyllisyydestä (kuulostaa niin järkyttävän snobistiselta että huhhuh) ja menneisyyden taakoista, ja tarina joka on enemmän murhamysteeri kuin kolme Bellamya yhteensä. Tarina kertoo vankilasta vapautuvan Julietten sopeutumisesta yhteiskuntaan ja perheeseensä. Elokuvan kruunaa upea roolityö Kristin Scott Thomasilta ja aivan yhtä hyvä hänen sisartaan näyttelevältä Elsa Zylbersteinilta.Elokuva onnistuu kuvaamaan isoja asioita hienovaraisesti, mikä on mielestäni aina suuri ansio. Hieno elokuva.3 ja 1/2 tähteä.

 

R&A-katselmus:

Venäläisen Anna Melikyanin  toista pitkää elokuvaa, The Mermaidia, mainostettiin slaavilaisena Ameliéna. Elokuva kertoo Alisasta, tytöstä joka kaipaa isäänsä, halajaa balettitanssijaksi ja uskoo voivansa toteuttaa toiveita tahdon voimalla. Viimeinen on sikäli kummallista, että mikään Alisan syvimmistä toiveista ei tästä taidosta huolimatta toteudu, vaan hän päätyy edelleen isättömänä vaeltamaan ympäri Moskovaa oluttuoppipuvussa. Kun elämä alkaa näyttää täysin toivottomalta, Alisa pelastaa vahingossa itsetuhoisen Sashan hengen ja päättää heidän olevan sielunkumppaneita.

Elokuvassa on hyvää ja huonoa. Mukana on muutamia omaperäisiä ratkaisuja, mutta olen kertakaikkisen kyllästynyt mainospukujen käyttämiseen alimman nolouden määritteenä. Johtunee osittain siitä, että tätä kulunutta ratkaisua käytettiin viimeksi mm. elokuvassa La Vie d’Artiste. Ja jos luitte tekstin tuolta ylempää, ymmärrätte, ettei se ole kehu. Myöskin tarinan loppu on hyvin ennalta-arvattava (tosin ei ehkä jos tosiaan kuvittelee tulleensa katsomaan Ameliéta, kuten vieressäni istunut poika esimerkiksi) ja saattaa latistaa siten joidenkin katsojien mieliä. En tiedä latistiko se minua. Näyttelijöistä etenkin nuorta Alisaa esittävä Anastasiya Dontsova on kertakaikkisen suloinen ja vanhempikin (Mariya Shalayeva) onnistuu aika hyvin. Jostain syystä huomasin kuitenkin välittäväni Alisaa enemmän Sashan (kovasti Gael Garcia Bernalilta näyttävä Yevgeni Tsyganov) kohtalosta, ja pystyin samaistumaan häneen paremmin. Kummallista sinänsä, mutta niin se vaan meni. Ehkä siinä on syy, miksen lopulta nauttinut koko elokuvasta kovin paljon. 2 ja 1/2 tähteä. 

John Woon paluu Aasiaan, suurtuotos Red Cliff I-II (katsoin ne putkeen juhlagaalassa = 5 tuntia istumista Rexissä) oli silkkaa nautintoa. Elokuva on sellaista visuaalista ilotulitusta, että olin katsomisen jälkeen täysin huumaantunut. Taistelukohtaukset ovat yliampuvia, filosofiset vuoropuhelut absurdeja ja kesto ihan älytön, mutta juuri siksi kertakaikkiaan rakastin jokaista hetkeä. Ihmiselle, joka nautiskelee eeppisistä elokuvista, ei juuri tämän parempaa voi tuoda katsottavaksi. Hyvin harvoin elokuvaa katsoessa aivojani alkaa kutittaa elokuvan ihanuuden takia, mutta tässä niin tapahtui. Luulen että sillä on jotain tekemistä mahtipontisuuden kanssa (tähän päätelmään ajauduin siksi, että muita tällaisia tunteita aiheuttaneita elokuvia ovat mm. Taru Sormusten Herrasta ja The Dark Knight) ja mahtipontinen tämä tosiaan on. Älkää tuhlatko aikaa katsomalla lyhennelmää, tämä täytyy nähdä kokonaan. 3 ja 1/2 tähteä.

Kathryn Bigelowin The Hurt Locker on yksi parhaista näkemistäni sotaelokuvista. Se kertoo pomminpurkajaryhmästä Irakissa ja seuraa erityisesti uuden purkajan, William Jamesin (todella hyvä Jeremy Renner) toimia. James saa elämänsä tärkeimmän sisällön pommien uhan tuottamasta adrenaliinista, eikä tavanomainen elämä tunnu hänestä miltään enää yli 400 puretun pommin jälkeen. Kuten mikä tahansa riippuvuus, myös tämä tuo mukanaan ongelmia. Renner on roolissaan erinomainen, ja koko elokuva on kertakaikkisen hieno kuvaus sodasta ja sen vaikutuksesta siinä mukana oleviin ihmisiin. Bigelow on mielestäni onnistunut kuvaamaan sotaa ihannoimatta sitä tai sen sankareita, pitämällä heidän tekemiään uhrauksia kuitenkin arvossa. Kuten elokuvan alussa todetaan Chris Hedgesin kirjaa War is a Force that Gives Us Meaning lainaten (kerrankin tosiaan elokuvaan liittyvästi): ”The rush of battle is a potent and often lethal addiction, for war is a drug.” 4 tähteä.

Cannesissa palkittu Il Divo oli erilainen katselukokemus. Elokuvan visuaaliset ratkaisut, musiikki ja rytmi ovat tavallisesta kaavasta poikkeavia. Elokuvassa on jotain tyylitellyn rikoselokuvan, jopa Ocean’s Elevenin tyylistä, mikä on elokuvan aiheen huomioiden aika omituista.Tai toisaalta ehkä ei. Mutta se elokuvasta tekeekin poikkeuksellisen. Ilman ennakkotietoja Italian politiikan rappiosta Giulio Andreottin aikana elokuvaa saattaa olla hiukan vaikea seurata. Ainakin minulle oli. Vaikka periaatteessa kaikki mitä valkokankaalla tapahtuu onkin selvää, ilman ilmeistä yhteyttä aiempaan ja tulevaan (jota elokuva ei kovin perinpohjaisesti kerro, tai ehkä kertoo, mutta kerrottavaa on liian paljon minuutissa ymmärrettäväksi) tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta. Joo, konteksti puuttuu. Sehän se oli mun katselukokemuksen ongelma. Mutta tekisi kyllä mieli lukea vähän Italian lähihistoriaa ja katsoa elokuva uudestaan.

The September Issue, joka kuvaa Voguen suurnumeron syntyä on mielenkiintoinen tarina, muttei ehkä elokuvana niin ihmeellinen. Jotenkin elokuva onnistuu näyttämään Voguen päätekijöiden (erityisesti tietysti Anna Wintourin) suuruuden omassa maailmassaan, mutta asettamaan sen myös perspektiiviin tavalla joka tuntuu jopa hiukan surulliselta. Jos elokuva tulee joskus telkkarista, niin katsokaa ihmeessä. 2 ja 1/2 tähteä.

Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York on juuri niin omituinen kuin odottaa saattoi ja myöskin juuri niin hyvä. Juonta on turha edes yrittää selittää ja teemasta voisi noin ylipäänsä sanoa, että se käsittelee elämää. Ja unelmia. Näyttelijäkaarti on uskomaton tähtiluettelo: Philip Seymour Hoffman, Samantha Morton, Catherine Keener, Michelle Williams, Hope Davis, Emily Watson... ja jokainen enemmän kuin suoriutuu osastaan. Roger Ebert sanoi arvostelussaan: “I think you have to see (it) twice. I watched it the first time and knew it was a great film and that I had not mastered it. The second time because I needed to. The third time because I will want to.” Ebertin kommentti, kuten yleensäkin, pitää paikkansa. En malta odottaa, että pääsen katsomaan elokuvan uudelleen. Surullista sen sijaan on, että tämäkään ei teos ei päädy Suomessa koskaan normaaliin elokuvalevitykseen, vaan on jo ilmestynyt dvd:nä. Toivottavasti ihmiset löytävät sen hyllystä. 3 ja 1/2 tähteä. Ainakin siihen asti kunnes olen nähnyt sen kahdesti.

Maïwennin All About Actresses. Mitä mä voin sanoa? Lisää ranskalaista pettymystä. Maïwenn seuraa ranskalaiselokuvatähtien (naisten) elämää ja pyrkii esittämään millaista heidän arkensa oikeasti on. Ongelma on se, että elokuva sekoittaa toden ja käsikirjoitetun niin pahoin, ettei katsoja pysty sanomaan mikä on totta ja mikä ei. Toisaalta tätä voisi pitää ansiona. Mutta tämä on vähän kuin grafologian kanssa: ensin on katsottava kokonaisuus ja sitten päätettävä tulkitseeko sitä negatiivisesti vai positiivisesti. Ja minä ikävä kyllä tulkitsen negatiivisesti. Kameraan on tallentunut muutamia hienoja hetkiä, erityisesti elokuvan alkuun, mutta loppua kohden ärsyynnys ja sekaannus kasvaa niiden ansioita suuremmaksi. 2 tähteä.

Fish Tank on toinen kovasti suitsuttavia kritiikkeja kerännyt brittielokuva. Elokuva kertoo rikkinäisen teini-ikäisen Mian (juna-asemalta sanasodan keskeltä elokuvaan bongattu Katie Jarvis) elämän muutamasta viikosta. Mia, joka on kasvanut ilman isää ja oikeastaan ilman rakkautta (nuori äiti on itsekin ainakin yhtä rikkinäinen kuin heitteille jätetyt lapsensa) etsii ahdistavaan perhe-elämäänsä helpotusta ja on onnistunut luomaan oman pakopaikkansa hylätystä asunnosta, joka antaa mahdollisuuden harjoitella tanssimista. Kun äiti tuo asuntoon uuden miesystävänsä Connorin (Michael Fassbender), jolta riittää rakkautta myös hänelle, Mian elämä ei voi olla järkkymättä. Mia, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa reagoi kuten pelästynyt eläin.

Sekä Jarvis, että Fassbender ovat rooleissaan erinomaisia. Kummallista muuten, en ollut ikinä kuullutkaan Michael Fassbenderista, mutta nyt olen viimeisen kuukauden aikana nähnyt hänet kolmessa elokuvassa (Hunger, Inglorious Basterds) ja pitänyt kovasti näkemästäni. Missä mies on oikein ollut ennen tätä vuotta? // Mukamas Band of Brothersissa. En voi käsittää. Oikeasti? Ja mitä ihmettä, Esmenä viime vuotisessa EC-elokuvassa Angel? Ei kertakaikkisesti mitään mielikuvaa.// Elokuvan käsikirjoitus toimii myös, ja tarina kuvaa rikkinäisen teinitytön sielunmaisemaa hyvin uskottavasti. Mukaan on jäänyt muutamia siinä ja rajoilla olevia kohtauksia (mm. ihan viimeinen kohtaus ja koko hevosepisodi), jotka itse olisin jättänyt pois, mutta muilta osin elokuva on eheä ja itsensä kantava kokonaisuus, ja Tarina, joka kannattaa kertoa ja kuulla. 3 ja 1/2 tähteä.

The Girl Who Leapt Through Time on Giblilläkin työskennelleen Mamoru Hosodan ohjaus, joka oli Japanissa sleeper-hitti valmistumisvuonnaan 2006. Tarinan päähenkilö on teini-ikäinen Makoto, joka huomaa voivansa hypätä ajassa taaksepäin. Hän käyttää taitoaan ensin siihen mihin teini-ikäisen uskoisikin: tenttien uusimiseen, vanukkaan syömiseen ja loputtomaan karaoken laulamiseen. Makoto joutuu kuitenkin huomaamaan, että ajan muuttamisella on myös ikäviä seurauksia, joita hän joutuu korjailemaan palaamalla ajassa taaksepäin yhä uudelleen. Elokuva tarjoaa monia hulvattoman hauskoja hetkiä ja kuva on myöskin nautittavaa katsottavaa. Juoni on loppujen lopuksi ehkä hiukan vajavainen logiikaltaan, mutta toisaalta elokuvan viihdearvo on niin suuri, ettei sillä ole juuri väliä. En ole vieläkään täysin varma lopullisesta mielipiteestäni elokuvaa koskien. Katsoessani sitä ajattelin, että ”tämähän on kiva elokuva”. Kahta tuntia myöhemmin, kun istuin katsomassa An Educationia, ajattelin: ”eihän se ollut mitään tähän verrattuna”, ja seuraavana päivänä olin taas jo valmis myöntämään sen ansiot. Luulen että ostan tämän siskolleni, mikäli siis dvd joskus Suomessa ilmestyy. 3 tähteä.

Kuten jo äskeisestä ehkä paljastui, pidin An Educationista erittäin paljon. Elokuva on yksinkertaisesti so much fun, että harvoin mikään on. Näyttelijät (upea Carey Mulligan ja charmantti Peter Sarsgaard etunenässä) ovat loistavia, oijoi, Rosamund Piken herkullinen Helen, ja kyllä tarinakin (kasvukertomus) kannattaa kertoa. Jotenkin elokuva onnistuu hurmaavuudellaan viemään katsojaparkaakin niin, että kaikki 16-vuotiaan Careyn ratkaisut (tylsä koulutus vs. huvittelu hauskojen ihmisten kanssa) tuntuvat ehdottomasti ainoilta oikeilta. Tietenkin. Puvustus ja score ovat lyömättömät ja lavastus myöskin loistelias. Elokuvan aivan loppu ei kuitenkaan pysy samalla tasolla ja on hiukan lässähtävä, mutta aiempi suloisuus auttaa tämän nielemisessä. Täysiä pisteitä elokuva ei tällä lopulla minulta kuitenkaan ansaitse, vaikka lähelle pääseekin. Mulliganille on povattu roolista Oscar-ehdokkuutta ja jopa minä, joka inhosin häntä Northanger Abbeyssa, tosin ehkä enemmän roolin kuin tekotavan takia, uskon että se voi olla mahdollista. Mistä tulikin mieleen, että mikäli, kuten minä, pitää Austen-filmatisoinneista, tästä elokuvasta löytää myös paljon tuttuja. Näyttelijöitä on nimittäin ainakin Ylpeyden ja ennakkoluulon, Järjen ja tunteiden, Viisastelevan sydämen, Emman ja Northanger Abbeyn eri versioista. Ilokseni voin kertoa, että tämä elokuva tulee normaaliin levitykseen, ja että aion ehdottomasti käydä katsomassa sen uudestaan. Mikäli jotain omituista ei toisella katsomiskerralla tapahdu, ostan tämän myös kotiin. 3 ja 1/2 tähteä.

Mary & Max on australialainen tositapahtumiin perustuva erilaisuudella valloittava animaatio. Mary ja Max ovat kaksi täysin vastakkaistyyppistä ihmistä, jotka ajautuvat sattumalta kirjeenvaihtoon. Mary kun haluaa tietää, miten lapset syntyvät Amerikassa (Australiassa oluttuopeista). Kirjeenvaihtotovereita yhdistää vain ystävättömyys ja rakkaus tv-sarjaan hahmoihin. Elokuva seuraa vuosikymmeniä kestävää kirjeenvaihtoa, jonka aikana ehditään väitellä tohtoriksi, kirjoittaa kirja, istua vankilassa, olla pakkohoidossa ja haudata monta sukulaista ja kultakalaa. Kun kaikki on ohi, matkan varrella on naurettu monta kertaa ääneen ja myös vähän nyyhkitty. Animaatio on virkistävän erilaista ja kokonaisuutena paketti rullaa mukavasti alusta loppuun. 3 tähteä.

Jane Campionin Bright Star kertoo nuorena kuolleen runoilijan John Keatsin ja hänen elämänsä naisen Fanny Brawnen saavuttamattomasta rakkaudesta. Kuvat ovat m-i-e-l-e-t-t-ö-m-ä-n kauniita. Dialogi meni vähäsen yli ilman tekstejä (kuvitelkaa pääosin Keatsin runoista koostettu vuoropuhelu) ja ikävä kyllä, en voinut pitää Brawnea esittävästä Abbie Cornishista kuin vain vähän ja vain välillä. Se, etten samaistunut päähenkilöön oli elokuvasta nauttimisen kannalta aika kuolettava isku. Kun tarkoituksena on kokea Fannyn ja Keatsin onni ja tuska heidän tarinansa kehittyessä, en tuntenut juuri mitään, paitsi kuten sanoin välillä. Harmittaa vähän. Ehkä tämäkin pitää katsoa toisen kerran joskus myöhemmin, niin voin päästä samaan olotilaan kuin vieressäni istunut tyttö, joka nyyhkytti lohduttomasti koko elokuvan lopun. // Haluan sanoa tähän vielä jälkikäteen sen, että Campion kyllä hienosti välttelee perusitketyskohtaukset (kuten esimerkiksi kuolinkohtauksen) ja onnistuu kuvaamaan rakkaustarinan kehitystä perin tavanomaisesti. Jotenkin normaalisti. Se on hyvä. 3 tähteä.

Huh. Ei nämä mitään arvosteluja ole, mutta ei voi mitään. Mulla ei yksinkertaisesti voimavarat riitä siihen enää tällä massalla. Eikä suoraan sanoen osaaminenkaan. Mutta onneksi tiedän, että sekin on joskus onnistunut, ja ehkä onnistuu taas joskus tulevaisuudessa. Nyt kun saisi vaan nuo elokuvat tuolta edellisestä postauksesta käsiteltyä...