Tämä on ollut absurdi päivä. Eilisilta meni periaatteessa leppoisasti, mutta oikeasti käynnissä oli tappelu. Aika vakavakin, seuraukset tulevat näkyviin tämän viikon aikana -luulisin. Usein meillä käy niin, että tappelu "unohdetaan" ja elämä jatkuu ihan kuin mitään poikkeuksellista ei olisi ollutkaan, tosin on turha unelmoida sellaisesta asiasta kuin anteeksianto. Edellisten sotien haavat revitään auki aina uudestaan seuraavalla kerralla. Tällä hetkellä en osaa kuvitella sellaista asiaa kuin onnellinen parisuhde, en kenellekään. Oon viime aikoina miettinyt, tarkoittiko Jumala vanhempien avioeron mun elämään. En osaa vastata siihen sitä enkä tätä.

Viime yönä en saanut millään nukahdetuksi, ukkosmyrsky teki parhaansa estääkseen sen. Vaikka kuinka puristin silmiäni kiinni, salaman välähdykset tunkeutuivat läpi. Koko taivas oli täysin valkoinen ja välähdyksen jälkeen tuli hetken sokaistuminen. Kävin läpi mielessä pyöriviä asioita: kirjoittamattomia sähköposteja, aloittamatonta artikkelia jonka deadline lähestyy, samppea joka tekee mut hulluksi, lauantaista puhumista jonka suhteen oon edelleen epävarma, iskästä paljastunutta yllättävää historiallista faktaa. Aamun aikana vastasin sähköposteihin, neuvoin kameran ostossa (minä!) ja unohdin mennä auttamaan äitiä auton pakkaamisessa. Tarkoituksena kun oli viedä pikkukaupalle uusi seisova peili. Se melkein mahtui autoon. Viimeinen lähtöhetki oli jo aikaa ollut takanapäin, kun lopulta ryntäsin etsimään jonkinlaista köyttä jolla sitoa peräluukku kiinni. En löytänyt. Äiti sen sijaan löysi: resorinauhaa. Kyllä, luit oikein. Sidoimme takaluukun sillä kiinni, tai no, oikeastaan, pujotimme, se pysyi jollain aivan muulla kuin sillä kyseisellä nauhalla. Pelkäsin koko ajomatkan kuollakseni, että peili räsähtää kesken kaiken tielle ja särkyy tuusankappaleiksi, en ole tippaakaan taikauskoinen, pois se, mutta kyseistä peiliä on metsästetty monta viikkoa. Taustapeilistä ei näkynyt juuri mitään, mutta yritin silti ajella sydän kurkussa pitkin Länsiväylää. Nopeat nopeudet eivät alunperinkään olleet suurin huoli, vaan lähinnä se, miten ikinä selviäisimme Kampista kaupalle, ainoat ajoreitit kun ovat bulevardi, uudenmaankatu ja mannerheimintie. Nämä voitaisiin uudelleennimetä mukavat-mukulakivet-valmiina-pomputtamaan-tieksi, itsemurha-litistin-kaduksi ja pitkä-matka-paljon-ruuhkaa-ja-pomppuja-valtaväyläksi. Valitsin keskimmäisen. Selvisimme hengissä, vaikka yhdessä vaiheessa tiessä oli kuoppa, jonka jälkeen auton takakontti sanoi "boing-boing" ja kopautteli resorinauhan antamalla vauhdilla peililaatikkoa. Siinä vaiheessa olin varma tuhosta. Mutta kuinka ollakaan, mitään ei tapahtunut, ainoastaan laatikko meni vähän uuteen kuosiin. Perille päästyämme meitä odotti iloinen yllätys. Katu oli täynnä erilaisia ja erikokoisia rekkoja ja suunnatonta vinkuvaa meteliä. Rekkojen kylkiteksteistä saimme selville, että viereisessä talossa käytettiin "superimuria". Kaikki parkkiruudut olivat tietenkin myös täynnä ja niihin pääseminen osoittautui myös hiukan hankalaksi. En nähnyt taaksepäin mitään ja kun yritin huutaa puolentoista metrin päässä seisovalle äidilleni, että näyttäisi ohjeita, tämä ei kuullut mitään superimurin mainiosta imutehosta johtuen. Selvittyämme kuin ihmeen kaupalla, lähdin ajamaan kohti kotia amelie (muuttopuuhissa rikkoontuneissa) stereoissa. Pelästyneille voin kertoa, ettei vamma ollut vakava, ja sain ne entiseen kuntoon kotona.

Ymmärsin tänään ajaessani sen, mitä isompi enoni mulle yritti viikko sitten toitottaa. On ihan se ja sama kuinka koukeroisiin ja hienoihin sanankäänteisiin pystyy asioita tunkemaan, paljon tärkeämpää on ymmärtää se mitä tekee ja puhuu. En ymmärrä monia asioita tällä hetkellä. Mutta tiedän nyt senkin, etten halua vaikuttaa yhtään sen tietävämmältä. Haluan tulla vaatimattomammaksi. Löysin vihdoinkin virheen itsestäni.