Tänään on ollut aika kamala päivä. Hirveä kiire, mutta toisaalta pääsin käymään yksien kavereiden luona, jonka lapset on ihan huikeita (ja on ne kaveritkin :) Oon eilisen jälkeen miettinyt sitä, miten helppoa on ajatella että tietysti antaa anteeksi, mutta onko sellaisia anteeksiantamistarpeita oikeasti tullut eteen. Mun ihan lähipiirissä on yksi tapaus, jossa isä on hylännyt lapsensa ja nyt 15 vuoden täyden hiljaisuuden jälkeen yrittää päästä takaisin näiden elämiin. Voiko isättömänä elänyt yhtäkkiä hyväksyä elämäänsä sen ihmisen, joka on sut hylännyt? Voiko sellaisen antaa anteeksi - edes omalle isälleen? En tiedä.

Olen tänään painiskellut myös sen kanssa, että olisin halunnut käydä sanomassa hyvää synttäriä yhdelle työkaverille, mutten voinut, koska se olisi hyvin todennäköisesti saanut siitä väärän käsityksen. Ihmiset on niin kummallisia. Tekisin jotain sellasta kenelle tahansa kaverilleni josta tykkään, muttei työkaveri voi sellaista ymmärtää, kun ei oo ikinä nähnyt mua kenenkään muun kanssa. Itsestä tuntuu vaan niin kurjalta, kun siitä olis tullut pojalle hyvä mieli, ja tykkään niin saada ihmiset hyvälle mielelle.

Huomenaamuun mennessä pitäisi pakata tavarat ja jättää kotoiset murheet ja ajatukset taakse. Ei huvittaisi lähteä. Viikko Kaakkois-Euroopassa - siitä pitäisi kai riemastua. En vaan ole niin ihastunut juhliin enkä uusiin ihmisiin. Ehkä selviän kuitenkin. Jos vaikka innostuisin valokuvauksesta taas.... Huoh. Loma tulee tarpeeseen joka tapauksessa. Viikon päästä nähdään.