The Chronicles of Narnia – Prince Caspian

Kävin katsomassa Narnia-saagan kakkososan filmatisoinnin kaverin ja tämän puolison, sekä sekapäisen miksaajapomon kanssa. Elokuvan tarina on ehkä vähemmän tuttu kuin ykkösosa Velhon ja leijonan, joten... Tarina alkaa siitä, kun Telmarissa syntyy kuninkaan kaupunkiin poikalapsi ja oikea perillinen (Prinssi Kaspian), joutuu pakenemaan poikalapsen isän lähettämää iloista ja hyvillä automaattijousipyssyillä varustettua tervehdysjoukkoa. Prinssi joutuu pakomatkallaan muinoin Narniana tunnettuun metsään, jossa hänen eteensä levittäytyy elävänä koko hänen vanhan professorinsa (kovasti Leif Segerstamilta näyttävä Vincent Grass) mytologinen kirjasto. Paniikissa hän tulee puhaltaneeksi professorinsa kalleimpaan aarteeseen, joka kutsuu Pevensien sisarukset takaisin kuningaskuntaansa keskeltä Strandin metrotunnelin koulunaloitustappelua.  Sisaruksille paluu Narniaan on kulttuurishokki. Ensinnäkin heidän omasta mielestään edellisestä käynnistä on kulunut vuosi, mutta Narniassa vuosia on vierinyt 1300, ja kaikki on muuttunut: ystävät ovat kuolleet, metsä ei enää tanssi ja puhuvat eläimet ovat villiintyneet. Toiseksi, heidän oma ikänsä ei muutu, vaan he pysyvät edelleen lapsina. Tämä vaatii pientä sopeutumista, sillä Narniasta lähtiessään he olivat täysikasvuisia ja hallineet valtakuntaa kuninkaina ja kuningattarina kymmeniä vuosia. Nyt kuninkaallinen asema on edelleen, mutta saappaat ovat käyneet hiukan isoiksi, noin niinkuin kirjaimellisesti.

 Elokuvan pohjajuoneksi on valittu valtakamppailu vanhan (ja ikuisen "kerran Narnian kuningas, aina Narnian kuningas") ylikuningas Peterin ja uuden haastajan, vihollisvaltakunnan prinssi Kaspianin välillä. Tähän tarinaan on saatu oksastettua erilaisia uskon ja epäuskon välisiä hetkutteluja ja luottamuksen pohdintoja. Niin ja tietysti se pakollinen romanssi. Juonimuutokset saivat mieleni jakautumaan kahtaalle. Toisaalta turhia uusia kohtauksia oli aika paljon, lisäjännitystä oli haettu kaikista mahdollisista kohdista, ja se kostautui mielestäni liikana pituutena ja mielenkiinnon herpaantumisella. Toisaalta jotkut ratkaisut olivat elokuvan kiinnostavuuden kannalta hyvinkin onnistuneita. Vaikka vierastin aluksi vähän sitä, että Valkoinen Velho on tuotu elokuvaan mukaan, käänne toimi elokuvaan valitun kantavan pohjatarinan kanssa hyvin. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo muutama vuosi, mutta jotenkin mulle on jäänyt sellainen kuva, että siinä laitettiin enemmän painoa Peterin ja Edmundin väliseen valtakamppailuun. Sen takia harmittelin vähän Edmundin jättämistä sivummalle, etenkin kaksintaistelukohtauksessa, mutta loppujen lopuksi tarina toimi ihan hyvin näin. Edmundilla on vielä yksi elokuva aikaa päästä kasvamaan.

Minun kohdallani pahimmat suvantokohdat olivat yletön taisteluiden määrä. Ihan rehellisesti olen sitä mieltä, että lisätty taistelu oli näistä paras sen lopputuloksen ansiosta. Se, että Peterin ja muiden täytyi pohtia uudelleen mikä kaikki on leikkiä ja mikä ei, oli oikein erinomainen juttu. Fantasiaelokuviin pesiytynyt perinteinen peltotaistelu sen sijaan oli sitä samaa vanhaa kauraa. Kaikki taistelukohtaukset ovat samanlaisia, eikä juuri mikään niissä ole ikinä saanut minulle kyllästymistä kummenpia tunteita aikaan. Matrix oli tietysti asia erikseen, samoin ehkä LOTR massiivisuutensa ja näyttävyytensä ansiosta, mutta nykyisin näissä ei ole oikein mitään uutta. (Hehee, yhden totaaliaidon reaktion elokuva aiheutti, taistelukohtauksen kuumentuessa ylimmilleen läiskäisin molemmat kädet naamalleni silmien peitoksi tien auetessa kohti kenttää.) En ole oikein ikinä tajunnut, miksi pistää hullusti resursseja ja ELOKUVAN aikaa taisteluihin, joissa ei edes ole mitään ihmeellistä, vaan hyvikset ja pahikset juoksevat, paiskautuvat yhteen ja jostain syystä hyvisten puolella olevat nirhaavat ensimmäiset kohtaamansa neljä vastustajaa yhdellä iskulla ja jatkavat sen jälkeen eteenpäin haavoittumattomina? Ehkä tämä kaikki selviää minulle samana päivänä kuin sekin, milloin faunit ovat alkaneet taistella wuxia-tyylillä ja miksi, oi miksi, ennen taistelua täytyy aina näyttää molempien osapuolien laukkaa. Ihan aina. Tässä tapauksessa alkuperäisteos sallii lopputaistelun, koska sellainen kirjassakin on, mutta olisi se voinut olla edes vähän jotain muuta kuin taistelua (jonkalaista on nähty aivan samanlaisena kaikissa LOTRssa).

Huoh. Aivan täydellisen turhaa sen sijaan oli esitellä toisen armeijan valmistautumista taisteluun, katapulttien rakennusta ja muuta, sillä niillä ei ollut elokuvassa mitään virkaa, paitsi se, että saivat elokuvan venymään reippaasti ylipitkäksi. Ihan oikeasti. Kruunajaisjuttukin oli samaa soopaa mikä on nähty tuhat kertaa. "Omaperäisyyttä, pliis!" huusi sisäinen Joponi tepastelun nähdessään. Samainen sisäinen Joponi ihmetteli sitä, miksi pahisten täytyy hirmu usein näyttää espanjalaisilta ja miksi ne puhuvat aina englantia murtaen. Tai englannin murtamisessa ei sinällään ole mitään ihmettelemistä, siihen on selvät syyt, mutta vaihtelu virkistäisi joskus tässäkin asiassa.  

Näyttelijöistä Georgie Henley (Lucy) oli edelleen suloinen, vaikka jäikin sotailun ollessa pääosassa aika vähille minuuteille. Toinen suloisuus on Skandar Keynes Edmundina, vaikka poika olikin kasvanut edellisestä elokuvasta aika isoksi. Saa nähdä kuinka tällä kuvausaikataululla (VDT tulossa 2010) käy, kaksikko saattaa olla jo liiankin vanha. Peteriä näyttelevästä William Moseleystä mulle tulee aina sellainen olo, että se on varmaan ihan huippusuloinen tyyppi elokuvien ulkopuolella ja siksi oon siihen niin tykästynyt. Poika näyttää ihan siltä, että pitää hirmu hyvää huolta nelikon pienimmästä kaikki taukoajat. Elokuvassa roolina on lähinnä ohjeiden huutaminen, mutta kakkososaan tuotu vallan ja luottamuksen pohtiminen oli ihan kiva lisä. Anna Popplewell. Miten tämän sanoisin. Lähdetään liikkeelle siitä, etten ikinä ole pitänyt Susanin kohtalosta kirjasarjassa. Kohtalon hyväksymistä ei auta ollenkaan se, että Popplewell vetää roolinsa mahdollisimman ärsyttävästi ja jotenkin näissä molemmissa elokuvissa on ollut aistittavissa hahmon vastahakoisuus paljon voimakkaammin kuin miten se näkyy kirjoissa. Mitä enemmän Susan ansaitsee kohtalonsa, sitä vääremmin juttu on mielestäni tehty. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Ben Barnes (Kaspian) oli vähän vanha ja jäykkä ja ehkä hiukan liian tosikko. Tosikkomaisuus pitäisi kieltää lailla elokuvissa, koska se ei aiheuta muuta kuin tahatonta hupia.  

Tässä on ehkä muutenkin aika omituinen dilemma, kun kirjoissa pohditaan aika syvällisiä moraali- ja kasvamiskysymyksiä, mutta juonellisesti tapahtumia on tosi vähän. Elokuvia taas tehdään periaatteessa nuorille, koska lapset eivät näin sotaisaa kamaa pääse katsomaan ja aikuisia fantasia ei vedä katsomoon, etenkään kun pohjana on lasten kirja. Kirjan syvällisyyden ja tapahtumattomuuden yhdistäminen on ollut ylivoimainen urakka, vaikka osittain sen kanssa on onnistuttukin. Musiikit ja kuvat olivat hienoja, juoni veti ja Peterin puku näyttää lelukaupasta ostetulta (se kilpi näytti jo viimeksi mielestäni muoviselta. Se mikä näyttää hyvältä dvd:n kannessa ei välttämättä ystävät toimi elokuvassa ylikuninkaan varusteena) tai ehkä se sitten oli just siinä se pointti. Nehän on vasta lapsia. Mutta ku ne on ollu joaikuisia kerran... Mutta mun täytyy kyllä myöntää se, että tykkäsin siitä miten uskonnollinen tematiikka ja pohdiskelu oli laitettu tähän mukaan ja ilahduin jotenki siitä lehdestä lukemastani jenkkien pakettiratkaisusta (jenkeissä seurakunnille tarjotaan opetuspakettia uskosta ja epäuskosta tämän elokuvan mukana).Tematiikkaa oli juuri sopiva määrä ja Aslanin karjuntaa ehkä vähän liikaakin. Sitä mun on vähän vaikea sietää. Se on vaan niin kornia. Periaatteessa ajatus kaikkivaltiaasta jumaluudesta, jonka ei tarvitse selitellä mitään on ihan täysin järkeenkäypä, koska sellaiseen uskon, mutta leijona ja sen karjunta näissä elokuvissa täyttävät roolin turhan huonosti. Kirjoissa en muista koskaan kiinnittäneeni huomiota sellaiseen ongelmaan, joten jonkin elokuvatoteutuksessa täytyy mättää. Ehkä se on se yllätyksettömyys. Se on tämän elokuvan pahin synti muutenkin. Musta tuntuu että oon lähinnä purkanut huonoja asioita ulos, mutta täytyy sanoa, että viihdyttävä elokuva tämä oli paria ihan huuhaa-kohtausta lukuunottamatta. Kyllä tämän ihan iloisesti katsoo kerran jos toisenkin.

//ja koska elokuvista puhutaan, katselin aikoja sitten Coenin veljesten Fargon ja sehän se vasta jotain olikin. Niiden huumori on jotenkin vähän kieroutunutta. Mutta se ei onneksi tahtia haittaa. Fargosta on muuten käyty tosi huvittava keskustelu imdb:n sivuilla, siellä porukka kiistelee siitä, onko Fargo komedia vai puusilppurimainos.

Eilen katsoin dvd-hyllystä Redfordin ja Newmanin tähdittämän The Stingin vuodelta 1973 ja siitä jaksan kilometritekstin jälkeen sanoa, että Ocean's Eleven on sille velkaa kaikesta, vaikka vähän väärinpäin katselu rokottikin yllätyselementtiä. Kun tiedät, että sinua huijataan, osaat olla koko ajan varuillasi. Väliotsikot oli symppiksiä ja Redford näyttää ihan täysin Brad Pittiltä ja ihmettelen edelleen, onko oikeasti joskus ollut olemassa karusellitaloja. Musiikit ja tyyli osuivat nappiin, samoin huumori. Mun mielestä välillä on kiva katsoa elokuvia joista tulee hyvä mieli.