Koulu vie multa niin paljon aikaa, etten oo jaksanut olla mistään mitään mieltä. En oo edes ehtiny ajatella itse varmaan viikkoon, ainakaan sellaisia ajatuksia joita haluaisin heitellä tänne. Sitä paitsi Rakkautta&Anarkiaa on verottanut muutenkin vähäistä aikaa jonninverran. Mutta jotain on pakko raapustaa, etten kokonaan unohdu pois täältä. En nimittäin aio tehdä sitä. Haluan pitää blogin aktiivisena sitä varten, että kun joskus lähden ulkomaille pidemmäks aikaa, voin sitten pitää yllä matkapäiväkirjaa. Siinä tulevaisuuden tavoitetta kerrakseen :)

Itse asiassa eilisessä rekrypäivässä haastattelija kysyi multa mitä aion olla ja tehdä kymmenen vuoden päästä. En osannut sanoa siihen paljon mitään järkevää, kun en oo oikeastaan miettinyt elämää niin pitkälle. Tai oikeammin, en oo miettinyt elämää paljon yhtään eteenpäin. Tiedän seuraavan viikon ohjelman, johon siihenkin saattaa tulla muutoksia. Ja tietysti jotkut projektit ja deadlinet tiedän vähän pidemmälle. Mutta haastattelun jälkeen rupesin miettimään, missä ihan oikeasti näen itseni kymmenen vuoden päästä. Koulu loppuu luultavasti neljän vuoden päästä, keväällä 2011. Oon silloin vähän aikaa sitten täyttänyt 24. Koulun puolesta muita virstanpylväitä on kolmosvuonna tapahtuva (ja toivottavasti oikeasti toteutuva) työharjoittelu ulkomailla. Unelmana on nyt Britannia, mutta mitä se on silloin, en voi sanoa varmasti. Koulun jälkeen pitää kehittää itselleen kolmen vuoden ajaksi alan töitä ja sen jälkeen voi hakea maisterikurssille. Niin oon ajatellut tehdä. Eli valmistuisin maisteriksi vuonna 2015, 28-vuotiaana. Nyt ollaan mun mielikuvituksen äärirajoilla, paljon tuon vanhempana en pysty itseäni kuvittelemaan Ü ei siksi, ettäkö pitäisin tuosta eteenpäin ihmisiä vanhoina, vaan siksi, etten ihan oikeasti juurikaan kuvittele mitään eteenpäin. Yksi tuttu sanoi mun mielestä aika hyvin, kun se parin päivän laivalla olon jälkeen totesi saunassa, että "oot sellanen jalat maassa tyyppi, otat asiat sellaisina kuin ne tulee silloin kun ne tulee". Joo, ehkä hyvinkin niin. Jos nyt vetäisi tähän jonkinlaisia muita kuvitteellisia tavoitteita, niin näiden neljän vuoden aikana kun oon koulussa saattaisin ruveta seurustelemaan ja mennä naimisiin ehkä joskus siinä koulun loppumisen aikoihin. Sitten tulee ongelma. Mun mielestä kaksoset on söpöimpiä lapsia, mutta niiden olemassaolo vaikeuttaa erittäin paljon mun alan töiden tekemistä. Eipä niitä kyllä tilaamalla taida saadakaan, niin että ehkä se siitä. Mutta jokatapauksessa toka tai eka lapsi vois syntyä sen vuoden aikana, kun suoritan maisterikoulutustani. Järjestys riippuu vähän siitä, missä vaiheessa oon mennyt (vai oonko mennyt) naimisiin. Niin joo, ja niiden kolmen työvuoden aikana asuisin mielelläni Briteissä. Tai sitten maisteriopintojen jälkeen. Mutta joo. Tästä hömpästä saattee kiittää osittain graafista suunnittelijaa, joka kertoi oman elämänsä suunnitelman lounaalla, ja sitä jo mainittua haastattelijaa.

Asiasta ihan toiseen. Oon tehnyt muutamia havaintoja kuluneen viikon aikana. Tässä niitä seuraa:

1) Edellistä aiheitta liipaten ja siitä tosiasiasta huolimatta, että rakastan elokuvien katsomista yksinäni (siis teatterissa. ja siis ilman ketään tuttua), niin toivoisin että mun mahdollinen tuleva aviomieheni jakaisi mun elokuvamaun ihan täysin tai ainakin osittain (tärkeimmiltä osilta) ja että elokuvan jälkeinen keskustelu olisi niin helppoa sen kanssa kun voi olla ihmisen kanssa joka jakaa samanlaisen ajattelutavan. Tai edes hedelmällisen vertailevaa. Mutten voi, en vaan voi, kelpuuttaa ketään sellaista, joka katselee leffoja, joita mä halveksun, tai joka halveksuu elokuvia joita mä rakastan. Tärkeää on myös se, että jos ja kun se ei ihan kaikista samoista pidä, niin se haluaisi iloiten jäädä leikkimään lasten kanssa sillä aikaa kun meikäläinen painaa leffaan. Miten ihanan epäitsekästä!

2) Mistä päästäänkin kohtaan kaksi: haluaisin tulla tiedetyksi tuttujen ihmisten keskuudessa superepäitsekkäänä tyyppinä, mutta jo se että haluan niin, taitaa osoittaa asian oikein tilan. No hopes for me. Voi kun voisin edes olla superepäitsekäs.

3) Oo, joo, ja yhdestä R&A:ssa näkemästäni dokkarista sain ihanan tulevaisuuden toiveskenaarion. Tää menee niin henkilökohtaiseksi, etten tiedä pitäisikö sitä edes kirjoittaa, mutta kun se oli niin suloista. Haaveilen sellaisista päivistä, jolloin oltaisiin perheen (siis edelleen kuvitellun tulevaisuuden perheen: mies ja pari kolme nappulaa) kanssa kotona pyjamannäköisissä vaatteissa ja istuttais olohuoneen lattialla, toinen lapsi toisen vanhemman sylissä ja toinen kiipeilemässä pitkin toisen vanhemman selkää. Aurinko paistaa, olkkarin matto on pehmeä, naperot vastaheränneen suloisia. Kuva mun päässä on kauniimpi kuin selitys.

4) Helsinkiläiset nuoret aikuiset elää ihan sairasta elämää. Leffan alkua odotellessa mun vieressä istuneilla kahdella nuorella naisella on menossa kertaus viime aikojen tapahtumista elämissään "Oon puhunut tästä vaikka kenen kanssa ja toivonut, että joku sanoisi kumpi mun pitäisi ottaa. Oon nyt Tuomon kanssa ja Tuomo on nyt jo tosi ihastunut muhun, mun pitäis varmaan laittaa se poikki, muuten huomaan neljän vuoden päästä että oo sen kanssa vieläkin. Eikä sen kanssa mikään edes tunnu miltään. Kun se soittaa tai lähettää tekstiviestin, mun eka tunne on ärsytys. Mä jätin Kimin, vaikka sitä mä kyllä rakastin, mutta kun se petti mua. Jos se olisi kosinut, silloin kun tuli pyytämään anteeksi, niin mä olisin kyllä suostunut." Voi rakkaat, miten te pystytte pitämään palasenne koossa?

5) Rakastan Helsinkiä. Edelleen.

6) Lievän koirakuumeen (jackrusselit) lisäksi kehitin itselleni perjantaina läppärikuumeen. Eno tarjosi mulle hyvää läppäriä halvalla alkusyksystä, mutta ilmoitin korskeasti etten tarvitse, kun mulla on niin hyvä pöytäkone. Voi minua kurjaa.