Kävin katsomassa perjantaina avanneen Woody Allenin uusimman ihmissuhdedraamakomedian. Olen nähnyt Allenilta aiemmin oikeastaan vain näitä 2000-luvun töitä: Match Pointin ja Cassandra's Dreamin, jotka käsittelevät keskenään samankaltaisia aiheita, mutta eroavat Allenin tavanomaisesta tuotannosta. Manhattanista olen nähnyt pätkiä, mutta se ei saanut minua innostumaan oikeastaan lainkaan. Tai no, en katsonut sitä kokonaan. Ehkä se kertoo jotain. Vicky Cristina Barcelona palauttaa katsojat tekijänsä tavanomaiseen aiheympäristöön: ihmissuhteisiin ja erilaisiin rakkauskäsityksiin. Tarinassa amerikkalaiset ystävykset Vicky (Rebecca Hall, mm. Christian Balen vaimona elokuvassa The Prestige) ja Cristina (Allenin kanssa kolmatta kertaa työskentelevä Scarlett Johansson) lähtevät kesäksi Barcelonaan Vickyn vanhempien tuttavaperheen luokse (tuttavaperheen äitinä iki-ihana Patricia Clarkson, joka tekee tässäkin elokuvassa hienon työn). Kertojaääni paljastaa Vickyn olevan matkalla tekemään graduaan katalonialaisesta kulttuurista ennen syksyllä pidettäviä häitään juppi-Dougin kanssa, kun taas elämässä vailla suuntaa ajelehtiva Cristina on tullut Barcelonaan tarkoituksenaan löytää etsimänsä asia (jota hän ei siis itse tiedä). Kaksikko törmää pian paikalliseen taitelijaan Juan Antonioon (Javier Bardem), joka kutsuu heidät viikonlopuksi kanssaan Oviedoon. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka sekoittaa kesäksi molempien tyttöjen elämät (etenkin rakkauselämät), etenkin kun ennen kesän loppua soppaan lisätään myös Juan Antonion elämän rakkaus, temperamenttinen ex-vaimo Maria Elena (Penélope Cruz) ja Vickyn Barcelonaan saapuva kihlattu Doug (Chris Messina).

Kesä vie tytöt tunneskaalan ääripäihin, sekoittaen toisen maailman täysin päälaelleen ja vieden toisen täydelliseen onneen. Loppujen lopuksi kaikki ei kuitenkaan suju kuvitelmien mukaan kummankaan kohdalla. Allen on saanut hienosti kuvattua henkilöidensä kuvitelmia rakkaudesta ja elämästä. Hahmot ovat todellisia ja juonikuviot tuntuvat mahdollisilta ja aidoilta. Lopputekstien aikana alemmalla rivillä istunut nainen totesi ystävälleen, että "liippasi vähän turhan läheltä". Itsekin tunnistin molemmista päähenkilöistä omia ja ystävieni piirteitä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, erityisesti Cruz ja Hall, jotka ottavat rooleistaan kaiken irti. Johanssonin tehtävänkuva on Match Pointin kaltainen ja hän tuntuu tekevän kaiken rutiinilla. En oikein tiedä, reilu vuosi sitten olin sitä mieltä, että hän on yksi parhaista naisnäyttelijöistä, nyt taas tuntuu siltä, että hän on valkokankaalla vain olemassa Scarlett Johansson... vähän niin kuin Ricky Gervais. Bardem sopii rooliinsa erinomaisesti, ja on ainakin jotain ihan muuta kuin Menetetyn maan Anton Chigurh. Kuva on todella kaunista ja jollain tavoin pehmeää, joka tapauksessa elokuvaa on ihana katsoa ihan vaan noin silmien kannalta. Allen käyttää perinteisiä elokuvallisia viitteitä henkilöiden tunteiden ja ajatusten kuvaamiseen sanojen sijaan (joita tosin tässä elokuvassa on paljon), esimerkkinä Vickyn elokuvakäynti Hitchcockin klassikkoelokuvassa Shadow of a Doubt ja espanjalaisen kitaramusiikin soitto kaikissa Hallin ja Bardemin yhteisissä kohtauksissa. Näppärää ja toimivaa, vaikkakaan ei ehkä ihan uusinta uutta. Onneksi kaiken ei tarvitse olla.

Joo, kyllä mä tykkäsin. En ole ihan varma siitä kuinka syvälle aiheeseensa elokuva oikeasti pääsi, vai yrittääkö katsojan mieli vaan huijata sen päässeen syvemmälle kuin todellisuudessa, mutta joka tapauksessa joitain ajatuksia se herätti ja se on aina hyvästä. Jälkimaku on jotenkin raikas. Se on kivaa vaihtelua.

//niin ja tosiaan, katsoin joskus ammoin Philadelphia Storyn (eli Skandaalihäät vuodelta 1940) ja tykkäsin siitä ihan älyttömästi. Grant, K. Hepburn ja Stewart on unelmakolmikko ja komedia toimii. Ihan huippua katsoa vanhaa komediaa joka on oikeasti edelleen hauska.

//10.11.2008 Niin ja tosiaan jatkoin kotona Ealing-sarjaa elokuvalla Kind Hearts and Coronets, joka kertoo aatelissukuun kuuluvasta miehestä, joka kostoksi äitinsä huonosta kohtalosta päättää surmata koko sukunsa ja päästä kiinni titteliin. Hulvattoman hauska (= ääneen naurattava) komedia on tullut tunnetuksi Alec Guinnesin suorituksesta, hän näyttelee kaikkia kahdeksaa surmattavaa sukulaista. Elokuvan yksi pätkä, se missä tahti alkaa kiihtyä, on oikeasti hauskinta komiikkaa mitä olen tähän mennessä nähnyt. Hehee, ja one-linereita riittää: "I shot an arrow in the air; she fell to earth in Berkeley Square".