Koska käsittelemättömien elokuvien lista on jo pitkään ollut liian mittava, päätin tehdä jakaa sen kahtia. Tässä postauksessa käsittelen vanhemmat tänä keväänä nähdyt elokuvat (aka klassikot) ja seuraavassa uudet, teattereissa pyörivät/pyörineet elokuvat. En mitenkään jaksa kirjoittaa tekstejä nyt, joten laitan tähän vaan elokuvien nimet - muuten unohdan ne. Ja varoituksen sana: hyvin todennäköisesti tämän postauksen teksteistä tulee lyhyitä. (vai oliko se pikemminkin ilouutinen?) Ja nyt vihdoin (tänään on 31.8.) kirjoitan näiden elokuvien alle jotakin.

Sunset Blvd vuodelta 1950 kuvaa Hollywoodia ja sitä, kuinka sen tuoma maine ja kunnia ajan myötä luhistuu. Gloria Swansonin esittämä Norma Desmond on mykkäelokuvien kirkkain tähti, jonka loiste on himmennyt äänen tultua mukaan kuvioihin. Norma asuu kartanossaan Hollywood Bulevardilla omien kuviensa ja uskollisen, ja emäntänsä puolelta alistetun, palvelijansa Max von Mayerlingin (Erich von Stroheim) sekä lemmikkiapinansa kanssa. Kartanon elämän keskipiste on Norma, jonka itsekeskeisyys on vienyt maanisuuteen asti. Tasapainoa pyrkii järkyttämään taloon eksyvä käsikirjoittaja Joe Gillis (William Holden), johon Norma iskee välittömästi kyntensä. Elokuva käsittelee hienosti maineen rakentamista ja sen romahtamista, ja sitä, miten ihmisen psyyke näihin tapahtumiin reagoi. Elokuvassa nähdään muutenkin tähditetyn roolituksen lisäksi kuuluisia cameoita, mm. Buster Keaton ja Cecil B. DeMille. ++

Viimeiseen hengenvetoon aloitti ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Jean-Luc Godardin ohjaus (ja Francois Truffautin käsikirjoitus) tähtinään Jean-Paul Belmondo ja Jean Seberg kertoo - niin. Mistäköhän se kertoisi? Nuoruudesta, elämän janosta, vastuuttomuudestakin. Mikä elokuvasta sitten teki niin ennennäkemättömän? Kuvaus, leikkaus ("jump-cut"-tekniikka ensimmäistä kertaa käytössä), kerrontatapa, kaikki oli uutta. Ja mikä parasta, vielä lähes kuusikymmentä vuotta myöhemminkin A Bout de Suffle tuntuu jollain tavalla raikkaalta - tuoreelta. ++

Blow-up on tavallaan brittiläinen vastine Ranskan uudelle aallolle. Yksi elokuva ei tietenkään voi vastata kokonaista elokuvatyyliä, mutta Blow-upissa näkyy selvästi ajan tyyli. Michelangelo Antonionin elokuva kertoo kuuluisasta valokuvaajasta (David Hemmings), joka kuvausretkellään saa vahingossa vangittua filmille jotain sellaista, jota kohteena olevat eivät olisi halunneet julkiseksi. Elokuva pallottelee sitä, pitäisikö meidän uskoa silmiämme, ja mitä todella tapahtui, vai tapahtuiko sittenkään. Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että näissä uuden aallon elokuvissa varsinaisella juonella ei ole niinkään merkitystä, vaan tärkeää on teemojen käsittely. Blow-up on yksi esimerkki tällaisesta elokuvasta. +

Fantasia on Disneyn vuonna 1940 valmistunut musiikkiepisodeista koostuva elokuva. Aikanaan se oli hyvinkin mullistava. Ja edelleen se on uskomattoman hieno. Muutamat episodeista (Nutcracker Suite, The Sorcerer's Apprentice, The Pastoral Symphony muutaman mainitakseni) ovat kertakaikkisen upeita. Kävin katsomassa elokuvan oikeassa teatterissa ja olen kyllä entistä vahvemmin sitä mieltä, että se on ainoa oikea paikka katsoa elokuvia. Etenkin näin (audio)visuaaliselle elokuvalle oma kotitelkkari ei tee oikeutta. ++

Animal House (eli National Lampoon's Animal House) on 70-luvun lopun kreisikomedia tähtenään myöhemmin Blues Brothersin Jakena tutuksi tullut John Belushi. Kreisikomedia. What else can I say? O (joka tarkoittaa 2 tähteä eli plusmiinusnollaa.)

George Cukorin elokuva Holiday vuodelta 1938 pääosissaan Katharine Hepburn ja Cary Grant nousi ensimmäisen katsomiskerran jälkeen yhdeksi ehdottomista lempikomedioistani (itse asiassa en usko pitäväni mistään komediasta yhtä paljon) ja myöskin yhdeksi lempielokuvistani. Elokuva on aivan järjettömän hauska. Näyttelijät ovat viimeistä myöten loistavia ja ajoitus vaan kertakaikkiaan toimii. Mahtava elokuva. ++

Bringing up Baby on Howard Hawksin elokuva, joka tähdittää saman pääparin kuin Holiday ja on valmistunutkin samana vuonna. Tätä elokuvaa pidetään yleisesti yhtenä maailman parhaista komedioista, mutta minun täytyy myöntää, etten pitänyt siitä lainkaan yhtä paljon kuin Holidaysta. Huumori perustuu tässä enemmänkin väärinkäsityksiin, kun taas Holidayssa huumori rakentuu älykkäästä dialogista. Makuasia tietysti, mutta älykäs dialogi on enemmän minun juttuni. Bringing up Babyn loputon väärinymmärtäminen alkoi ainakin minua lopulta jo turhauttaa (varmaan vähän sama ilmiö kuin Serranon perhettä katsoessa - en vaan kertakaikkiaan kestä sitä ikuista säätämistä. Ja väärinymmärtämistä.) Eli tästä voidaan tehdä päätelmä: Serranon perheestä pitävät pitänevät myös Bringing up Babysta kovasti. +

Sissi - nuori keisarinna on lukioaikaisen saksanopettajani lempielokuva, ja hänen kunniakseen päätin katsoa koko sarjan kun se kerran Yleltä tuli. Jostain syystä missasin seka ykkösen että kolmosen alut, joten en kirjoita niistä mitään tänne. Elokuvasarja on kokonaisuudessaan aika sievistelty versio totuudesta, mutta hei, joskus tällainenkin romantiikka toimii. +

nämä viimeiset eivät kuulu oikein kumpaakaan kategoriaan, mutta paremmin tänne, joten olkoon (mutta en siis laske näitä klassikoksi...)

Så som i himmelen katsottiin keväällä koulussa ruotsin luennoilla. Ensimmäisen puolikkaan jälkeen olin aivan innoissani: elokuva vaikutti ihan mahtavalta. Tarina kertoo kuuluisasta kapellimestarista, joka loppuunpalamisen jälkeen palaa kotikyläänsä ja ottaa harteilleen kirkkokuoron johtamisen kansainväliseen kilpailuun. Kuoron laulajat ovat kaikki omissa elämissään enemmän tai vähemmän ongelmissa ja kuoron uusi johtaja vaikuttaa heistä jokaiseen. Elokuva ei aivan jaksa pysyä loppupuoliskollaan alkuosan tahdissa, mutta ihan kelpo raina se silti on. +

Näkymätön Elina on Klaus Härön ensimmäinen pitkä elokuva. Siinä käyvät jo selväksi ohjaajan vahvuudet kuvallisessa ilmaisussa ja humaanissa ja armollisessa lähestymistavassa henkilöhahmoihin. Elokuva ei ole samalla tasolla kuin uusi Postia pappi Jaakobille, mutta kaunis elokuva joka tapauksessa. +