Oon ollut viikon kirjoittamatta, vaikka vaikka mitä on tapahtunut. Maanantai oli maailman tapahtumarikkain päivä, harmi vaan, että ikäviä asioita tapahtui iloisia enemmän. Mutta ehkä kerron vaan ne iloiset. Karppi ja Jaro sai toisen nappulan, pojan tällä kertaa. Menin ihan onnesta sekaisin, oon superiloinen niiden puolesta. Kun prinsessa Eulaalia on niin suloisuus kuin se on, miten tää toinenkaan vois olla mitään muuta? Lisäksi törmäsin ulkomailta just palanneeseen toiseen suloisuuteen karkkihyllyllä (onneksi lokakuu on loppu, muuten ei oltais nähty ;) ja sekin oli aika iloista.

Eilen vietiin iskä Classic Jazz -festarin avajaiskonsertiin Savoyihin. Keski-ikä oli vähän enemmän kuin meidän kaikkien yhteenlaskettu ikä, mutta eip se juuri haitannut. Jazzia sieltä oli vähän vaikea löytää, Roy Anderssonia sitäkin helpompi. Ensimmäisen puoliajan swing-brass yhdistettynä verhoissa piilottelevaan tilaisuuden juontajaan, joka onnistuu piilottamaan kaiken muun paitsi pyöreän mahansa ja sen päällä ristissä lepäävät kädet - ei kai tuon anderssonmaisempaa olekaan? Mahtavaa. Iskä kertoi väliajalla hulvattomia juttuja omasta paapastaan, joka on ilmeisesti ollut täydellisen mahtava tyyppi. Harmi ettei olla sitä ikinä nähty. Vai miltä kuulostaa pohjalainen, tietysti täydellisen anti-vasemmistolainen mies, joka ostaa kommunistilehtiä ja -kirjoja, lukee niitä, kirjoittelee niihin pilkkaavia huomautuksia ja käkättää itsekseen. Ja kutsuessaan ainoat kommunistikaverinsa kylään, laittaa näiden tietämättä avokelanauhurin päälle ja sitten ärsyttää vieraat parhaansa mukaan henkihieveriin. Ja käkättää nauhoille jälkikäteen. Täydellistä. Ü

Oon ollut niin kauan taas kirjoittamatta, etten tiedä oikein miten juttuja pitäis muotoilla. Muttei se mitään. Oon aatellut ruveta harrastamaan kulttuuria. Elokuvaa en jätä ikinä, mutta sen lisäksi olis kiva käydä joskus konserteissa ja näyttelyissä ja teatterissa. Ihan niinkuin en olisi ennen sitä tehnyt... Koulu tekee mulle ilmeisesti hyvää. Parit näytökset on jo katsottuna valmiiksi, nyt pitäis vaan saada aikataulut sopiviksi. Oo, joo, ja meidän uudesta vuodesta, joka kulkee nimellä One thing, on tulossa aivan supertykki juttu. Ollaan suunniteltu sinne sellasia pommeja, että oksat pois. Ja kun lisäksi päästään vihdoinkin tekemään livelevy +dvd, oon tosi innoissani. Toivottavasti pääsen (=ehdin) näkemään mitä kaikkea siihen kuuluu.

Koska tämä teksti on nyt tällaista pomppuilua, pomppuilen edelleen. Oon nähnyt sen verran leffoja tässä, että ne on parempi vaan luetella pois alta. Ensinnäkin viime viikon olin koulun kautta Kettupäivillä töissä ja ihastuin siellä suomalaisiin elokuvantekijöihin (en kyllä kaikkiin, no worries) ja söin kettukarkkeja elämän tarpeiksi. Niitä olis voinut syödä enemmänkin, laatikoissa oli yhteensä 77 kg pihlajia ja kun yksi pussi painaa 280g, voitte laskea paljonko se tekee. (Voin laskea teidän puolesta, 275 pussia). Mutta jos vaan pääsette ensi vuonna 25-vuotispippaloihin, menkää. Tulette yllättymään iloisesti. Siellä oon siis istunut elokuvissa muutaman tunnin, lauantaina olin kolme näytöstä putkeen salissa ja se rupesin jo pikkuhiljaa tuntumaan silmälihaksissa. Joudun ehkä jättämään festarin pois vuoden elokuvalaskurista, koska se saattais vähän vääristää lukuja, 65 elokuvaa on kuitenkin aika paljon. Ja kun suurin osa niistä (n. 40) oli 3-minuuttisia. Mutta oon nähnyt muitakin leffoja. Teatterissa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten Kimpassa, jota hehkutin etukäteen jo kesäkuussa. Elokuvasta puuttui kuitenkin kaikkien pelkojen mukaisesti kirjan tunnelma. Ainoa henkilö, joka oli suunnilleen oma itsensä oli Franck, Philibert oli menettänyt ison osan kömpelyydestään ja sitä myöten suloisuudestaan, eikä Camille ollut Camille, ja se tässä niin kummallista olikin, kirja kun kertoo Camillesta. Kaikkein järkyttävin muutos oli silti (ehkä, ellei Camillea lasketa) Suzy, joka oli muuttunut 18-vuotiaasta pinkkitukkaisesta menninkäispunkprinsessasta 35-vuotiaaksi blondiksi ujostelijaksi. Elokuvaa voisi ehkä kuvailla mr. Darcyn sanoin: "tolerable, but not pretty enough to tempt me", vaikka tässä tapauksessa olisi kaivattu kirpeyttä kauneuden sijaan.

Teatterissa kävin myös katsomassa uuden Elizabeth -Golden age -pätkän, joka osoittautui sekin pettymykseksi. Elokuva oli mahtipontinen ja tyhjä. Puitteet, puvustus ja tehosteet olivat loisteliaat, eikä näyttelijöissäkään huonoja valintoja ollut, mutta tarinaa ei tuntunut olevan nimeksikään. Tai ei ollenkaan. Ja tällä kertaa jopa Cate Blanchettkin tuotti pienoisen pettymyksen, mutta se johtui lähinnä siitä, että olin odottanut jotain paljon parempaa koko elokuvalta. //muok. 27.11. Ei Blanchett oikeasti ollut niin iso pettymys. Hyvää työtä, muttei ylivertaista tällä kertaa. Ehkei puitteet antaneet siihen edes mahdollisuuksia. Hmm. Jotain juonen (ja muiden hahmojen) laadusta kertoo se, että Espanjan kuningas ja tämän elokuvan pahis oli yhtä kuin faunin lailla kävelevä Jordi Molla, joka sanoo joko "se huora", "se lutka" tai "tyttäreni, haluaisitko olla Englannin kuningatar". Samantha Morton oli vakuuttavan hyytävän hyvä.

Kotona oon nähnyt kaksi brittiläistä tv-elokuvaa, joita kumpaakin yhdisti näyttelijätär Keeley Hawes. Ensimmäinen näistä oli Under the Greenwood Tree, perushömppää, mutta onneksi brittiläisellä tavalla ja jälkimmäinen The Best Man, joka onnistui olemaan oikeinkin otteessaan pitävä. Pikkusiskokin innostui, kun huomasi toisen pääosan esittäjän olevan Toby Stephens, ja lykkäsi nukkumaan menoa tunnilla.

Mutta nyt riittää kamala teksti. Oon tosi onnellinen, ettei mun tarvitse enää kasata kirjoittamatta jääneitä asioita, vaan voin aloittaa seuraavan kerran puhtaalta pöydältä.