ja tykkäsin siitä kovasti. Tälläisen lumimyrskyn aikana ei voi tietenkään tehdä mitään muuta kuin yrittää purkaa näkemättömien elokuvien sumaa (ja ei, ikävä kyllä vieläkään ei ollut Kummisetä-päivän aika) ja nyt tuntui siltä, että on aika ottaa katsantoon länkkäri. Juuri tätä katsottua paremmalla elokuvalla sarjaa ei varmaan olisi voinut aloittaa. Sergio Leone on luonnollisesti oman alansa sankari ja ikoni, samoin kuin Eastwood ja Ennio Morricone ja tällä yhdistelmällä mentiin: Per uno pugno di dollari (Kourallinen dollareita) vuodelta -64. Reilu viikko sitten Teemalta tulleessa leffagenredokkarisarjassa (josta olen ollut tosi iloinen, en niinkään sen laadun takia, vaan ylipäätään siksi, että telkkarista tulee elokuvadokkareita, jotka on muutakin kuin making of-mainoksia) kerrottiin, että elokuva on remake Akira Kurosawan elokuvasta Yujimbo. Edestakaisin lainailu on ilmeisesti ollut tuohon aikaan ja tässä genressä yleistä, tai ainakin dokkarissa mainittiin useampia esimerkkejä.

Musta tuntuu päivä päivältä enemmän siltä, etten osaa sanoa elokuvista mitään, mutta toisaalta ensimmäisen jotakin tiukkaa genreä edustavan elokuvan vertailu muihin on aina jokseensakin haastavaa. Siksi sanon ehkä vaan, että vaikka juoni on tosiaan aivan peruskaavalla kulkeva spagettiwestern, tarina viihdyttää. Eastwood on kelpo sankari ja hieno hahmo, jolla tuntuu olevan taustatarina, vaikkei se elokuvan aikana tulekaan esiin. Ja se on paljon enemmän kuin mitä nykyelokuvasankareista voi sanoa. Itse asiassa tämäkin osuu aika lähelle juttuja, joita olen viime aikoina pohtinut. Empire-lehti julkisti muutama viikko sitten äänestyksen, joka nyt on jo päättynyt, viidestäkymmenestä parhaasta elokuvahahmosta kautta aikojen. Siihen osallistuakseen olisi pitänyt nimetä viisi hahmoa. En pystynyt nimeämään yhtä ainutta. Nyt tämän elokuvan katsottuani tulin taas siihen tulokseen, että kyllä kultakauden hahmoissa on jotain hienoa verrattuna nykypäivään. Tietenkään mitään väitettä ei voi yleistää, mutta esimerkiksi Maltan haukan Sam Spade ja tämä Leonen trilogian "man with no name" eli Eastwoodin Joe itse ovat esimerkkejä oikeasti hyvin rakennetuista hahmoista, joita myös näyttelijät kantavat ja tekevät omikseen. Ehkä nykyelokuvasta on vain vaikeampaa löytää näitä hahmoja, ne ovat vielä liian lähellä. Mutta joo, se elokuva jäi taas. Mmm, alkutekstit ovat yhdet parhaista näkemistäni, ne ovat yksinkertaisesti huikeat! Musiikki toimii tietenkin, ja sen on varmasti jokainen länsimaissa tarpeeksi kauan elänyt kuullut joskus. Musiikkia myöskin käytetään älykkäästi, ja todistetaan jälleen kerran sekin, ettei scoren tarvitse olla kovin pitkä, jotta sitä voisi käyttää koko elokuvan ajan ;) Tietysti elokuvassa on höpöhöpöhetkiä, mutta missä länkkärissä ei olisi? ja korostan nyt edelleen siis etten ole yhtään länkkäriä aiemmin nähnyt, muttei se tee minusta tietämätöntä toopea. Lapsi on järjettömän rasittava, en ymmärrä miten mikään äiti saattaisi ikävöidä sellaista itkuparkujaa. Kummallisinta mielestäni oli se, että joka ikinen ammuttu kaatuu tai pyörii tai horjuilee eteenpäin. Ehkä niiden aseet on vaan ladattu paukkupanoksilla, jotka eivät tapa heti, tai aiheuttavat tuollaisen magneetti-ilmiön... Mitäköhän seuraavaksi katsoisi? Boxissa odottaa trilogian päätös, Il buono, il brutto, il cattivo ja lisäksi pari varhaisempaa peruswesterniä, Vankkurikaravaani (The Covered Wagon) ja Ase ja laki (Day of the Outlaw). Ja on siellä joku muukin, kun vain muistaisi mikä.... 

Tässä vähän aikaa sitten törmäsin muuten ensimmäistä kertaa seuraavaan pulmaan: halusin ostaa jo omistamani dvd:n uudelleen, sillä uudessa julkaisussa on niin sairaan hienot kannet (= alkuperäinen juliste). Verratkaa vaikka uutta ja vanhaa. Jos vaikka saisin sen vanhemman kaupattua jollekin eteenpäin.... anyone interested? ;)