Kuinka paljon iloa voi olla yhdestä joulukalenterista?

Ajattelin, ettei loputtomasti, mutta saatoin olla väärässä. Tämän vuotinen joulukalenterini on jo ylittänyt kaikki odotukset, vaikka varsinkin aluksi sen kanssa tekikin mieli lähinnä itkeä. Tarina kulkee näin. Eräät ystävämme pyörittävät paikallismuseota ja siinä sivussa vanhojen lelujen kauppaa, ja sitä varten he tuovat joulukalentereita Saksasta Suomeen. Saimme valita katalogista itsellemme mieluisat kalenterit ja ystävämme lähtivät hakemaan niitä. Juuri nämä olivat kuitenkin päässeet loppumaan, ja he toivat muutamia muita vaihtoehtoja katseltavaksi. Kävi kuitenkin niin hassusti, että koska olin ollut päivän töissä, tullessani kotiin parhaat kalenterit olivat jo menneet ja minun piti valita kahden, suoraan sanottuna, hirviökalenterin väliltä. Vaihtoehtoina olivat Vladimirilta näyttävä joulupukki metsässä lahjojen ympäröimänä tai morsiuspuvussa talvisessa keskieurooppalaismaisemassa aasilla ratsastava Maria, joka piti kädessää joulukuusta ja jonka aasia talutti kovasti Aabrahamia (parran pituuden perusteella) muistuttava Joosef, jonka reppu oli myös lastattu lahjoilla. Kuvan yläreunassa killui enkelinpäitä sinisine siipineen (niitä mitä joskus pienenä oli kiiltokuvina, tosin näiden kasvot eivät olleet samanlaisia, vaan muistuttivat enimmäkseen ylisyöneitä keskiaikaisia ruhtinaita). Valitsin jälkimmäisen kaikista sen puutteista huolimatta, sillä pelkäsin, että toisesta tulisi pelkkien lelujen kuvia. Siitä, oliko päätös oikea vai väärä, jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä.

Ensimmäisen luukun avaus tuotti pienen järkytyksen. Kalenteri on melko kookas, noin 50 cm korkea ja luukut sen kokoon nähden pieniä. Ykkösen takaa paljastui kaksi 1,5 cm korkeaa mustaa kania valkoisella pohjalla. Annoin kalenterille kuitenkin anteeksi, koska kyseessä oli ensimmäinen luukku. Toisen aamun yllätys ei tästä paljon parantunut. Siskoni tuli katsomaan luukun avausta, katsoi kuvaa hetken ja kysyi "onko noi tahroja?" Huolellisen tarkastelun jälkeen totesimme kuitenkin, että kuvassa oli kaksi lintua, nekin mustia ja valkoisella pohjalla. Kolmannen luukun avautuessa oli selvää, että kyseessä oli mustavalkokalenteri, jonka kuvien tarkkailuun tarvitaan suurennuslasi ja hyvä mielikuvitus. Kun kuvat vielä tavallaan yrittävät sopia kuvaan (jänikset olivat pensaan kohdalla ja linnut taivalla) on vaikea käsittää, miksi niiden mittasuhteet ovat jotain aivan muuta. Neljännestä luukusta paljastunut aasin vieressä juokseva koira kun on esimerkiksi aasin kavion kokoinen. Tähän aamuun tultaessa olin jo luopunut toivosta, mutta ajattelin, etteivät kuvat enää paljon pahemmaksi voi mennä.  Olin ehdottoman väärässä. Viides luukku on avattu ja suljettu uudelleen nyt kolmesti, sillä en pystynyt sanallisesti selittämään muille sitä tunnetta, jonka löytynyt kuva aiheutti. Sen verran riemukas oli luukun takaa paljastunut musta kivi.