Enkö mä just päässyt valittamasta, että kaikki pahikset on aina samanlaisia yksipuolisia tylsimyksiä, jotka kulkee totutun tuttua reittiä? Pelottavan ihana, virkistävä poikkeus on tässä - ja kyllä, se ON hyvä. Oon ollut totaalisen järkytyksen tilassa koko viikon, kun huomasin, että The Dark Knight jyräsi IMDb:n top250-listalla ensimmäiseksi (kuten jotkut muutkin ovat tehneet), ja jäi sinne (mitä mikään muu ei ole tehnyt). 9,5 pisteen keskiarvo yli 115000 äänestäjältä on jotain kovasti kummallista. Mutta pelko pois, elokuva on loistava. Se on erionmaisesti rytmitetty, loistavasti miehitetty, jännittävä, viihdyttävä, eikä missään tapauksessa tunnu kestonsa pituiselta. Christopher Nolan (ja oletettavasti myös Jonathan Nolan) vie tarinan ilahduttavasti sarjakuvatarinaa pidemmälle ja on iiihaanaa saada nauttia törkeistä tehosteista ja pöljistä ideoista ilman harmituksen tai myötähäpeän häivää. Christian Bale on oletettavan erinomainen Batmanina ja Bruce Waynena ja ehkä erityisesti Bruce Waynena. Batmanin ääni vaati minulta tottumiseen ensimmäiset kaksi repliikkiä ja sen jälkeen unohdin sen. En muista sen häirinneen juuri sen pidempään ykkösosaakaan katsellessa. Lähes poikkeuksetta erinomainen Michael Caine jatkaa uskollisena Alfredina, ja yhtälailla hyvä Gary Oldman suurrikospoliisiylipäällikkö Gordonina. Morgan Freeman, Katie Holmesia neljänteentoista potenssiin paremmin paikkaava Maggie Gyllenhaal, Anthony Michael Hall mafiamiehenä... listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Kuten sanoin, miehitys on loistava. Heath Ledgerin rooli Jokerina on jotain ihan muuta kuin mihin amerikkalaisissa (tai missä tahansa) elokuvissa on pahiksiin totuttu. Sekopää, jolle annetaan näin paljon aikaa ja puheenvuoroja, joka puhuu välillä täyttä järkeä ja kertoo koko koplan selkeimmän moraalin ja kadottaa sen sitten seuraavan sekunnin aikana täysin - arvaamaton, epävakainen, täysin hallitsematon mielipuoli - rooli on hieno, hieno. Ja kyllä, raivokas Ledger täyttää sen niin kuin se kuuluu. Oman tragediansa ja aivan toisen ulottuvuuden tilanteeseen luovat luonnollisesti tammikuiset tapahtumat, jotka tuovat roolin suoremmin tähän todellisuuteen, alas valkokankaalta.

Juoni menee jotakuinkin näin: Batman, joka elelee näppärässä pikku kattohuoneistossaan kartanon tuhouduttua edellisen jakson lopussa, pohtii Batmanin viitan riisumista, sillä paino toisella vaa'an puoliskolla alkaa olla tarpeeksi raskas. Gotham City on saanut uuden hyvyyden puolustajan "todellisen sankarin" syyttäjä Harvey Dentin (Aaron Eckhart). Dent on rohkeilla teoillaan voittanut puolelleen niin kaupunkilaiset kuin Rachelinkin. Mafian kärvistellessä Batmanin kourissa, sen johtajat päättävät tukeutua uuden rikollisen, Jokerin, apuun Batmanin tuhoamisessa. He eivät kuitenkaan tiedä minkä ovat päästäneet irralleen. Samaan aikaan poliisit ja kaupunkilaiset haluavat myös saada lainsuojattoman Batmanin kiikkiin. Luvassa on siis huikeita ryöstö-, tappelu-, auto- ja ampumakohtauksia, joista vastaavat niin hyvät kuin pahatkin. Ja etenkin ne siinä välillä roikkuvat. Elokuva heittelee eteensä erilaisia moraalisia dilemmoja, joita pohditaan etenkin Batmanin ja Jokerin, sekä Dentin hahmon kautta. Tosin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ehtinyt niitä sen suuremmin edes bongailemaan, kun keskityin nauttimiseen. Onneksi elokuvat ovat nähtävissä aina uudelleen… Ü

Toimintajaksoja seuraavat hengähdysjaksot eivät ole vain hengen tasaantumista varten ja puutumuksen välttämiseksi, vaan todella vievät tarinaa eteenpäin. Luovat ne myös onneksi vähän tilaa, sillä tällä räjähdysmäärällä kaksi ja puolituntinen olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta hyvinkin helposti. Elokuva jättää moraalin ja sen rajojen teemoja katsojan pohdittavaksi, ja onnistuu siis pitämään aivot teatterissa istujan päässä koko kokemuksen ajan. Mielestäni se, ettei kukaan elokuvan hahmoista pääse pakoon täysin puhtaana pulmusena, on piirre, jota on kaivattu draamoihinkin kauan, toiminnasta nyt puhumattakaan. Sankaruuden käsite on liian kulunut käsiteltäväksi perinteiseen tapaan, eikä tällä kertaa pudota onneksi kuoppaan. "Action man is the hero of the world" -tyyppistä lobotomiaa on nähty ihan tarpeeksi. Kerrankin moraalia kertovat ne, jotka ymmärtävät sitä hyvin rajallisesti ja toteuttavat vielä rajallisemmin, niin kuin asia oikeastikin on.

Hans Zimmer ja James Newton Howard ovat pistäneet säveltäen ihan reiluun tyyliin ja lopputulos on …mitä ylisanaa en olisi vielä käyttänyt… todella sopiva ja ehkä enemmänkin. Kuvat ja tekniikka, kaikki pelaa. Bale on ihanista ihanin ja hänen pitää tehdä yhteistyötä Nolanin kanssa vielä ja vielä ja vielä. Ainut hampaankoloon jäänyt taho oli Harvey Dent (ja Aaron Eckhart), jonka hahmo oli jotenkin kummallinen koko ajan, loppua kohti etenkin (koska alusta ei ole muuta reittiä ulos….). //010808 itse asiassa näin vähän jälkikäteen mietittynä yhdyn Sean O'Conellin kommenttiin (filmcritics.com) siinä, että Dent oli onnistunut, mutta Two-Face ei.// Koko hahmon tarina jää hiukan irtonaiseksi, eikä hänen kohtalonsa juuri kiinnosta (syynä voi olla mahdollisesti liian runsas kiinnostavien päähenkilöiden tai ylipäänsä henkilöiden määrä tai mahdollisesti jokin muu seikka, jota en tässä halua eritellä ;)  Huvittavaa tässä tietysti on se, että arkipäiväisin tarina tuntuu rumimmalta. En tiedä saako se ketään muuta ajattelemaan samoin, mutta kun juuri tänään puhuin yhden työkaverin kanssa ihmisten katkeruudesta ja siitä kuinka ne sietää ja käsittelee menetystä, niin kovin tutulta ja surulliselta tuo tuntuu. Maailma on oikeasti aika kurja paikka, kun siitä tekee sellaisen. Välillä tarina oli lievästi ennalta-arvattava, mutta sellaistakin tietysti sattuu. Vähäsen harmitti myös niiden kahden alaikäisen tytön puolesta, jotka istui teatterissa meidän vieressä ja kuulemma pelkäsi kamalasti (ja purki sitä nauramalla), pelkästään Ledgerin söpöyden takia tätä elokuvaa ei kannata tulla katsomaan. Kaikissa muissa tarkoituksessa kyllä. Olkoon vaan ykkösenä listalla. Kyllä se sen ansaitsee (ainakin hetkeksi).