Niinpä niin. Hyvä aiehan tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että mun tavoitteena oli käydä tänä vuonna enemmän elokuvissa kuin vuonna 2006. Huonolta näyttää. Lippuja on kukkaro pullollaan (ja aion kyllä käyttää ne), mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti tunnu pyörivän mitään katselemisen arvoista. Onneksi armonaikaa on syyskuun loppuun näiden kyseisten lippujen kanssa ja sitten voi ruveta miettimään olisiko aika ostaa uusia. Tämä kirjoitus liittyy kuitenkin toiseen hyvään aikomukseen, joka myös on jäänyt aikomustasolle. Lupasin nimittäin joskus vuodenvaihteen tienoilla, että kirjoitan tänne ylös jotain sepustusta kaikista katsomistani leffoista. Aloin vähän aikaa sitten käymään läpi Disney-valikoimaamme, enkä ole niistä katseluhetkistä pukahtanutkaan, eli lupaus rikottu, luottamus mennyt ja tuomion miekka lepää ylläni. Ajattelin ihan oikeasti, ettei mun välttämättä tarvitse kommentoida elokuvia, jotka oon nähnyt niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa. Eilisen jälkeen ryhdistäytyminen on kuitenkin pakko tehdä.

Olen hurahtanut huutonettiin, niinkuin jossain kyselyssä oivallisesti muotoiltiin, ja tällä hetkellä tavoitteenani on kerätä loputkin Disney-leffat sitä kautta itselleni. Lähes kaikki meiltä jo löytyy, mutta koska niistä valitettavan suuri osa on vhs-muodossa, hankittavien lista on puuttuvia pidempi. Viime viikolla tein ensimmäisen huudon, jonka seurauksena postilaatikkoon kolahti maanantaina Lilo&Stitch. Myönnän heti kärkeen, että koko olemuksessani kytee vahva epäluulo ja epäusko kaikkea uutta D-tuotantoa kohtaan, varsinkin sen jälkeen kun olin nähnyt Karhuveljeni Kodan. Tämä nyt huudettu raina sai vähän hellemmän alkukohtelun siitä syystä, että rakas Pasini on näytellyt elokuvasta niin monta kohtausta niin monta kertaa ja niin syvällä rakkaudella elokuvaa kohtaan, etten voinut muuta kuin uskoa, että jotain hyvää tässä täytyy olla. Mitä muuta kuin hyvää tästä sitten löytyi? Ei mitään. Lilo & Stitch, klassikko nro 41 kiilasi kaikkien aikojen lista kärkikahinoihin poliisisukkulan nopeudella. Itkin ja nauroin elokuvaa katsellessa enemmän kuin mitään elokuvaa katsellessa ikinä. Olen joko itkenyt tai nauranut enemmän muiden leffojen yhteydessä, mutta että molempia näin paljon -ennenkuulumatonta. Tyttönen oli maailman suloisin. Mulla on varmaan Niiskuneidin äidinrakkaus-vaihe menossa, mutta jos joku puhuu niin suloisella äänellä kuin Lilon tapainen töpöjalka, niin eihän siihen voi olla rakastumatta. Huumori oli parasta ikinä näkemääni disney:ä, taitaa käydä jopa niin, että pixarin toy story 2 joutuu vähän tappioasemaan. Repliikit olivat aivan hulvattomia, aivan käsittämättömän hulvattomia. Voi hyvänen aika. Naurattaa edelleen. Enkä malta odottaa, että pääsen hehkuttamaan Pasille kuinka rakastuin tähän elokuvaan. Pystyn jo näkemään pojan mielihyvän. Illalla voidaan näytellä parhaita kohtauksia yhdessä.

lyhyenä alahuomautuksena totean, että myös Tuhkimo ja Mulan on katsottu läpi, Tuhkimo englanniksi (ainoa toimiva kieli siihen) ja Mulan suomeksi, koska Pekka Autiovuori on vaan täydellinen ääni kaikissa rooleissa joihin hänet asetetaan.