Eilen illalla käväistiin sen mun pian avioituvan hömppäliinipässin kanssa leffassa ja syömässä ennen sitä, tykkään niin kaverista, joka soittaa ihan yhtäkkiä ja pyytää syömään tai leffaan tai henkiseksi tueksi valitsemaan hääkortteja. Asiaan.

Kevin Macdonaldin ohjaus Giles Fodenin romaanin pohjalta oli siis tämä, ja ennakkotekstinä luonnollisesti "inspired by true story/ real events/ w e". Mulla on vähän ennakkoluuloja tällaisiin osittain tositapahtumiin perustuviin tarinoihin, mutta tämä kyseinen kappale oli kyllä aika vaikuttava. Tietysti tiedettiin etukäteen että Whitaker nappasi tästä pystit joka kisoissa (ja tiedettiin se kyllä jo ennen niiden jakoakin...) ja se vaikutti vähän siihen millä asenteella tätä lähti katsomaan. Minun innokkuuteeni vaikutti myös James McAvoyn läsnäolo, häpeä myöntää. mutta tavallaan ei, saahan sitä toisesta tykätä. mutta sitä en koskaan paljasta leffaseuralleni ... vai paljastinko eilen jo vahingossa? :o Molemmat pääosaesittäjä miehet vetivät roolinsa hyvin, Whitaker oli Aminina uskottava, pelottava ja ennalta-arvaamaton, niinkuin Amin itsekin aikoinaan. MacAvoy puolestaan vieritti sydämeltä taakkaa, koska nyt tiedetään, että kyllä poika osaa myös näytellä, ja joku voi kuvitella, että menen sen takia hänen elokuviaan katsomaan ;) ja tietysti juuri siksi menenkin. Muut roolit jäivät näiden kahden varjoon, mutta toimivat sikäli hyvin, että korostivat tarinan kulkua sujuvasti, ja lisäsivät sitä epäluuloa ja kasvavaa pelokkuutta, joka katsellessa syntyi. (lääkärin näkökulma toimii enimmäkseen juuri siksi, ensin myös katsomo on aivan Aminin pauloissa ja pikku hiljaa epäilys alkaa kalvaa.) Gillian Andersonin rooli oli aika tyhjä, mutta mainitsen hänet ihan vaan siksi, että pääsen sanomaan, että olipa muuttunut x-filesin ajoista ulkonäöllisesti. Kaveri ei tunnistanut ennenkuin paljastin kenestä on kyse. haha.

Elokuvallisesti värimaailma ja musiikki toimivat erinomaisesti, 70-lukulaisuus oli hyvä valinta, punaisuus kuvassa ja vähäinen rakeisuus, hyvähyvä. Jollain tapaa tykästyin myös niihin välissä oleviin hyönteiskohtauksiin, jokainen saa tietysti tulkita ne miten itse haluaa, mutta minulle ne edustivat Aminin paljastuvaa mielisairautta, ja Garriganin samalla kasvavaa pelkoa. Kaverin kanssa puhuimme leffan jälkeen, ettei kumpikaan oikeastaan odottanut ihan niin vahvoja kohtauksia, kuin mitä elokuvassa sitten tuli, ihan syystä ikärajaksi on laitettu k15. Kaveri totesi, että vaikka hän on nähnyt kaikkea mahdollista (ja kyllä on), niin jossain kohti teki pahaa katsoa. tähän täytyy sanoa, etten silti tiedä ketään jolla menisi maha yhtä helposti sekaisin. Elokuva tyydytti odotukset, ainut harmitus oli se, että en muista (yllätysyllätys) oikean Aminin aikaa, niin että olisin voinut verrata elokuvaa todellisuuteen. Tekisi mieli jutella asiasta Ugandassa useita vuosia asuneen kaverin kanssa, niin saisi vähän perspektiiviä siihen, miltä elokuva ugandalaisesta näkökulmasta näyttää. Mutta siihen asti ainakin olen ihan tyytyväinen.