Joopa joo. Sain vihdoinkin päivitettyä toukokuussa listaamani nähdyt leffat ja nyt pitäisi sitten ilmeisesti kirjoittaa näistä loppukesän aikana nähdyistä. No chance, mutta laitan ne edes tähän niminä. Tämä on muuten kuultu joskus ennenkin... Sattumanvaraisessa järjestyksessä siis seuraavat:

Slumdog Millionaire on todellinen loppukesästä nähty elokuva. Kanssani sitä katsomassa oli nimittäin (maailman suloisin) tyttö, joka muutti maaliskuussa Kaliforniaan. Niin että se siitä uskottavuudesta sitten. Slumdog Millionaire sai tietysti osakseen suurta suitsutusta viime helmikuisissa Oscareissa ja on siksi (luultavasti) aika hyvin kaikkien tiedossa. Voin ymmärtää mistä moinen suitsutus johtuu, mutten ehkä yhtyisi siihen innolla itse. Elokuvan kuvaus on hienoa ja etenkin alussa slummipuikkelehdinta on erityisen kaunista/järkyttävää katseltavaa. Samoin tarinan historiapätkät ovat kiinnostavia (joskin niistä paras on heti ensimmäisenä), mutta nykyaika ei sitten enää täytäkään toiveita. Suurimpana ongelmana tässä on ehkä se, että rakkaustarina ei toimi. Rakkauden kohde (Freidan Pinton esittämä) Latika ei tee tai ole kertakaikkiaan mitään, mikä oikeuttaisi Jamalin (Dev Patel) loppumattoman ja kaikki esteet ohittavan rakkauden. Latika vain sattuu olemaan paikalla. Oikei, ymmärrän että lapsuuden parhaat kaverit -jutusta perinteisesti kehitellään jotain, mutta kun lapsuuden jälkeen Latika kulkee slummigangstereiden perässä kuin lammas, eikä osoita minkäänlaista intoa poistua tilanteestaan, eikä edes nähtävämmin juuri ilahdu kohdatessaan Jamalin, niin why bother ? - kysyn vaan. No joo, elokuva on uplifting ja heartwarming, mutta leaves something to be desired. Että näin täällä. 2,5 (/4)

 

Harry Potter and the Half-Blood Prince eli kuudes ja loppufinaalia pohjustava Harry-seikkailu oli Potter-filmatisoinneista ehdottomasti hauskin (sekä tahallisesti että tahattomasti), ylipitkä (etenkin keskivaiheilta) ja sen verran sekava soppa kirjan tapahtumia, että kirjaa lukemattomat ovat varmaan aika eksyksissä. Ja monet lukeneet suutuksissa. Kirjassa on tapahtumia niin paljon, ja niin paljon on jo aiemmista elokuvista jouduttu jättämään pois, että ongelmissahan elokuvassa ollaan. Siitä huolimatta katselukokemus oli aika hulvaton (siis sen hauskuuden takia) ja D-Rad pääsee vihdoinkin todella esittelemään näyttelijänkykyjään. Ihan rehellisesti puhuen, yksi päähenkilön kohtauksista sai minut oikeasti suhtautumaan koko näyttelijäparkaan vähän suopeammin. Syytä siihen en kyllä osaa kertoa. 

Elokuvaan on lisätty hiukan outoja kohtauksia. Erityisesti ne kohdat, joilla on yritetty lisätä pelottavuutta eivät oikein kanna, ja uskomatonta kyllä, Fenrir Harmaaselkä on trailerissa huomattavasti pelottavampi kuin itse elokuvassa. Elokuva pyrkii koko ajan kertomaan, että tässä on nyt pelottava hahmo, mutta loppujen lopuksi en ole varma onko hän lopussa mukana enää ollenkaan. Lopun surullisuudet on onnistuttu tekemään pliisuiksi, joskin tavallaan koskettavaksi. Ihan viimeisen vuoropuhelun olisi kyllä voinut jättää pois, sillä, uskokaa tai älkää, se on vielä oudompi kuin kirjassa ollut "oli vielä yksi kultainen päivä nauttia Hermionen ja Ronin kanssa" -blaaba. Ja voin kertoa, että tämä kyseinen kohtaus on ainoa, jota olen ikinä koko kirjasarjasta arvostellut. Myöskin koko Voldemortin muistoja käsittelevä osuus, joka kirjassa vie valtaosan tilasta, on jäänyt romanssien (tosin missä nekään olivat?) jalkoihin ja ihmettelen kovasti miten Harryn selitetään selviytyvän seuraavan kirjan tehtävistä ilman minkäänlaista opastusta. Selittävä kirje Dumbledorelta mahdollisesti? Itse asiassa nyt kun mietin, en oikein tiedä mihin elokuvan käyttämä 2 ja 1/2-tuntinen oikein kului. Hyvin todennäköinen mahdollisuus on se, että tarinassa on vain niin hirvittävän paljon kerrottavaa, että pelkkien perusasioiden esiintuominen vie ensimmäisen kaksituntisen. Hienojakin kohtauksia toki on: Dubledore saa oman Mooses-kuvansa ja Alan Rickman Kalkaroksena on jatkuvasti luotettavan hyvä. 2,5

Batman & Robin. Batman-elokuvien kuningas. Ylittämätön ykkönen, joka sisältää jäätävää komiikkaa, hyytävää toimintaa ja kylmääviä henkilöhahmoja. Elokuva, jonka ohjaaja pyysi tekelettään anteeksi katsojilta. Mutta tässäpä onkin sellainen juttu, että elokuva on niin kamala, että se kannattaa katsoa. Jos pystyy. Elokuva kannattaa katsoa yleisen hirveyden vuoksi, se kannattaa katsoa, jotta näkisi mihin sellaiset nimet kuin Chris O'Donnel, Alicia Silverstone ja tönkkömiehenäkin tunnettu George Clooney todella pystyvät (en ole ikinä pitänyt Clooneysta hirveästi, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että hän on voinut tehdä jotain tällaista) ja siksi, että Arnold Schwarzeneggerin uskomaton karisma tekee miehestä pidettävän jopa tässä järkyttävyydessä. Hupia ehdottomasti riittää, mutta on hyvin vaikea ymmärtää sitä, että tämä elokuva on joskus tehty hyvää tarkoittavin aikein. Numeroarviona annan elokuvalle 1 ja Schwarzeneggerille 4.

Coraline oli ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, ja vaikka se olikin toimiva, olen edelleen vakaasti sillä kannalla, että 2D on parempi malli katsoa elokuvia. En aio missään tapauksessa etsiytyä tulevien elokuvien lasipäänäytöksiin, vaan nautiskelen esitykset mielummin perinteisellä tavalla. Ne lasit on siinä vain tiellä. Coraline perustuu Neil Gaimanin (mm. Stardust) lastenkirjaan ja kertoo vanhempiensa kanssa maalle muuttavasta Coralinesta, joka kärsii vanhempien työtaakasta johtuvasta välinpitämättömyydestä ja löytää talon olohuoneesta tien rinnakkaismaailmaan. Uudessa maailmassa kaikki: äitistä ja isästä puutarhaan, naapureihin ja ruokaan on parempaa kuin kotona. Ainoa Coralinea askarruttava seikka tässä ihanuudessa ovat vanhempien nappisilmät. Coraline peuhaa uudessa kodissaan innoissaan, kunnes tulee aika maksaa hauskuuden hinta. Elokuvan animaatio, joka on myös Painajainen ennen joulua –elokuvan tehneen Henry Selickin käsialaa, on omaperäisen kulmikasta ja kiinnostavaa katsoa. Tarinan fantasiaosuudet näyttävät upeilta, etenkin kun tietää että kaikki on olemassa oikeasti, eikä vain tietokoneella bittijonona. Tarina itsessäänkin kantaa, vaikka olisin mielummin pitänyt lopun kirjan mukaisena, jolloin päähenkilö olisi näyttänyt voimansa paremmin. Elokuva on hauska, muttei tarkoitettu lapsille, kuten jotkut ilmeisen herkästi luulevat aina kun kyseessä on animaatio. Sen verran ronskia juttua tässä myös on, ettei ehkä kaikkein herkkämielisimpienkään kannata elokuvavuokraamoon rynnätä, mutta tällaisille kuin minä, elokuva toimii kuin häkä. 3,5

The Adventures of Robin Hoodia vuodelta 1938 tähdittää nimiroolissa yksi kaikkien aikojen miesnäyttelijöistä, Errol Flynn. Elokuva kertoo varsin tutun kaavan mukaisesti Robin Hoodista ja hänen joukkionsa kokoamisesta (tosin tätä vaihetta ei ollut siinä versiossa jonka itse olen aiemmin nähnyt: Disneyn Robin Hoodissa ;) ja ilkeän prinssi Johnin ja tämän avustajan, Sir Guy of Gisbournen (Sherlock Holmesina paremmin tunnettu Basil Rathbone) kiusaamisesta. Robinin kiihkeän rakkauden kohteena on tietenkin Olivia de Havillandin Marian-neito. Elokuva esitetään täysissä Technicolor-väreissä ja onkin melkoinen väriläiskä. Hahmot ovat ihanasti teatterivaikutteisia, tähän aikaan elokuva- ja teatterinäyttelytavat eivät vielä eronneet toisistaan kovasti, vaan ilmaisu on valkokankaallakin isoa. Flynn on hurmaavan hyväntuulinen, de Havilland kaunis ja Rathbone ilkimys vailla vertaa (joskin yllättävän raa’an kohtalon uhriksi hän lopussa joutuu). Elokuvassa on sellaista vanhan ajan iloittelua, joka on unohtunut elokuvantekijöiltä jonnekin viimeisten 70 vuoden aikana. Onneksi meillä on dvd. 3,5

Lähdin viime kesään odottaen erityisesti yhtä elokuvaa. Jim Cameronin Terminator-trilogia täydentyi uudella miehityksellä neliosaiseksi ja kun pääosaan oli saatu maailmankaikkeuden karismaattisin (ja komein, for sure) mies Christian Bale, en tietenkään voinut ohittaa Terminator Salvationia. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisuhetki tuli, sitä negatiivisempaa palautetta elokuva alkoi saada. Uskomattoman määrän kuraa niskaansa sai ohjaajan jakkaralle istunut McG, joka tuntui pelkän nimensä takia ärsyttävän elokuvakirjoittelijoita uskomattoman paljon. Nimeen takertuneet kriitikot eivät ansainneet ymmärtämystäni missään vaiheessa, elokuvabisneksessä moni toimii muulla kuin ristimänimellään ja monen joka toimii kannattaisi ehkä harkita jotain muuta järjestelyä, mutta ohjaajan muun aiheuttaman kohun ymmärsin. Herran cv:stä kun löytyi merkkiteoksia kuten Charlie’s Angles: Full Throttle. Elokuva itsessään oli kuitenkin pelittävää toimintaa, joka vaikkakaan ei hirvittävästi ehkä liipannut Terminaattorimaailmaa, oli silti viihdyttävää katsottavaa. Näyttelijät olivat kaikki puisevia ja jäykähköjä, ja oikeastaan isoimman riemunkiljahduksen minusta sai irti CGI-Schwarzenegger, joka piipahtaa kuvassa elokuvan lopussa. Salvation aloittaa uuden trilogian, ja sen aikana ei oikeastaan ehdi tapahtua mitään mullistavaa. Aika menee hahmojen esittelyyn, ja hiukan kummallisesti eniten aikaa käytetään sellaisen hahmon esittelyyn, jota ei seuraavissa osissa enää oikein voida käyttää. Ei se mitään, hän on ihan mielenkiintoinen seuralainen yhden elokuvan ajaksi. Katselukaverini oli täysin pipanoina heti elokuvan jälkeen, hänen mielestään se oli yksi parhaista elokuvista jos ei nyt ikinä, niin ainakin pitkiin aikoihin. Omasta puolestani elokuva ei ollut mitenkään erityinen, mutta siinä on Bale ja jopa hänen puiseva esiintymisensä antaa lisäpisteitä elokuvalle kuin elokuvalle. Ja viihdyttävä se oli. Sotaelokuvaksi. 3

The Killing on Kubrickin alku-uran teos, ja yksi pidetyimpiä ryöstöelokuvia. Muistikuvani elokuvasta: pidin siitä. Haluan nähdä sen uudestaan, jotta pääsen siihen kunnolla sisään. Hyvän elokuvan merkki. ;)

A Night at the Opera on Marx-veljesten klassikko vuodelta 1935 ei iskenyt oikein muhun. Kohellushuumori ei muutenkaan oo mun juttu, en yksinkertaisesti  jaksa katsoa sellaista kovin pitkään. Ymmärrän, että tämä ja muu Laurel&Hardy -tyyppinen kama on iskenyt laman jälkeen yleisöön hyvin, mutta minua se ei kyllä saa lämpeämään. Elokuvalla on tietenkin hetkensä ja se on välillä todella hulvaton, mutta hulvattomuuden jatkaminen minuutista toiseen jäädyttää tunnelman minun kotikatsomossani kohtuullisen tehokkaasti. 2,5

Cover Girl oli mulla nauhalla, koska Teema lähetti sen osana legendaarisista naisnäyttelijöistä kertovaa sarjaansa. Tässä elokuvassa pääosaa esittää Rita Hayworth. Elokuva oli ihan mielenkiintoinen kurkistus 40-luvun maailmaan. Kyllä on tekemisen tapa ja arvot ja kaikki muuttuneet siitä. Elokuva painottaa asioita, joille ei jätettäisi yhtään tilaa nykyelokuvassa. Naisnäyttelijöiden rooliksi näyttää yleensä jäävän erinäinen hetkuttelu, hymyily ja höpsöttely. Not my type. Mutta olen silti iloinen että katsoin tämän ja sain vähän perspektiiviä lisää. 2,5

The Princess Bride

Che: Part II

The Hangover

The Brothers Bloom

Titfield Thunderbolt

Baisers volés

Nikita

The Queen

Tarzan and His Mate

Mogambo

Shadow of a Doubt

High School Musical

High School Musical 2

Inglorious Basterds

Ponyo rantakalliolla

Rear Window