Ehdin jo pidemmän aikaa ajatella, että elämässä ei tapahdu yhtään mitään ja kaikki kulkee minne sattuu omalla painollaan, mutta nyt yhtäkkiä kaikki onkin toisin. Tekemisestä ei todellakaan ole puutetta, ajasta, mielenterveydestä ja unesta sen sijaan on. On tenttejä, töitä, palavereja, toisia töitä, konferenssijärjestelyjä, uusien töiden opettelua, jouluvalmisteluja, remontoimista ja uutena vuotena Lontoosta tulevan kaverin matkan järjestelyjä (mikä tällä hetkellä näyttää kaikkein mahdottomimmalta toteuttaa, en oo vielä keksiny mistä taion sille lunta ja merelle jään, jonka päällä pääsis kävelemään... huoh). Olen oikeasti aika hyvä organisoimaan juttuja, ja siksi tykkään noita konferenssejakin olla järjestämässä... mutta omaan henkilökohtaiseen elämään ei oikein meinaa riittää innostusta. Hautaudun helposti (ja tässä siis tekijä oikeasti subjekti sen ensimmäisessä [ja tunnetummassa] merkityksessä. hah. oli pakko. että voin edes näytellä että mun opinnoista on ollu jotain hyötyä ;) kaiken muun alle, että voin unohtaa oman elämän tylsyyden - tai merkityksettömyyden. Vähän aikaa se tuokin lepoa, mutta jossain vaiheessa pitäisi vaan katsoa ongelmiaan silmiin ja kohdata omat hirviönsä, jotka tässä tapauksessa ovat laiskuus ja saamattomuus. Jostain syystä se, mikä olisi tulevaisuuden kannalta (kenties) mielekkäämpää, on vähemmän innostavaa. Haluaisin järjestellä bändin asioita, katsoa leffoja ja kierrellä kaikki helsingin pikkukadut kameran kanssa edestakaisin vuorokaudenajasta välittämättä. Mutta en halua kuluttaa aikaa hassujen haaveiden unelmointiin, koska tiedän, että jos antaisin yhtään enemmän aikaa koulu- ja työjutuille, voisi höpöjuttujakin tehdä... hyvällä omallatunnolla. Enkä ole ollut kummoinen unelmoijakaan ikinä, en muista milloin minulla olisi ollut jokin iso haave (ja täytyy myöntää, etteivät nuo edellisetkään olleet kovin pitkään mielessäni pyörineet, keksin ne samalla kun kirjoitin...) vaikka ei se vähennä sitä, etteikö niitä olisi kiva toteuttaa.

Oikeastaan tuosta tuli mieleen, että olen joskus miettinyt sitä, että miten käy ihmisille, jotka kadottavat kyvyn unelmoida. Miten käy niille, jotka eivät enää uskalla, jaksa tai halua haaveilla, odottaa ja toivoa? En koskaan ole keksinyt mistä unelmattomuus kohdallani johtuu, eikä se ole suurinta osaa ajasta edes haitannut minua mitenkään, mutta joskus, harvoin, sitä miettii, millaista elämä olisi, jos ihan oikeasti odottaisi jotakin tapahtumaa, hetkeä tai ihmistä. Tietysti on asioita joiden tapahtumista odottaa siksi että ne ovat tulossa, niin kuin esimerkiksi se lontoolaiskaverin vierailu tai yksien toisten rakkaiden kavereiden häät (just menivät kihloihin :D), mutta ei mitään sellaista, mitä ilman ei pärjäisi tai josta kokisin elämäni kovasti parantuvan. Saattaa kuulostaa kyyniseltä tai angstiselta tai miltä vaan, mutta sitä tämä ei kuitenkaan ole. En ole vihainen tilanteesta, korkeintaan haikean surullinen. Osaan innostua pienistä jutuista, mutta en tyhjänpäiväisyyksistä (paitsi tosi väsyneenä), ja olen loppujen lopuksi aika onnellinen, vaikka tuntuukin siltä, ettei elämä ihan täyttä ole... mutta ehkä sekin on hyvä. Jos kaikki olisi nyt tässä, ni ei jäisi paljon toivoa tästä eteenpäin.