Vuokraelokuva on mulle ennenkuulumaton asia, mutta nyt sellaisia on tässäkin huushollissa käynyt. Ensimmäisenä uppouduttiin Stranger than Fictionin väreihin ja tunnelmiin ja tänään aamulla katsottavana oli komediallisempi Confetti. Täytyy muuten sanoa, että mun kanssa taitaa olla aika raivostuttavaa vuokrata leffaa, kun oon nähnyt jo kaikki hyvät ja niistä mitä en oo nähnyt mulla on aika vahvat mielipiteet jo ennakkoon. Pahin piirre on kuitenkin se, että kuvittelen olevani muiden maun ekspertti (tai ainakin kuvittelen, että ne kuvittelee, että mun pitäis kuvitella olevani.... hmm.) ja sen takia elokuvan valinta on paineita-asettava kokemus. Jokatapauksessa päädyttiin näihin kahteen eilen ja ne on nyt nähty.

Stranger than fiction on Marc Forsterin ohjaama ja Zach Helmin käsikirjoittama tarina miehestä joka alkaa kuulla oman elämänsä juonta päänsä sisällä. Elokuvan perusajatus ei tuo riemuntunnetta "hei, tästä en ole ennen kuullutkaan", vaikken tiedä olenko koskaan kuullut. Juoni vaikuttaa useaan otteeseen nähdyltä, mutta koska olen tässä tapauksessa arvostelujen orja, valitsimme elokuvan ihan vain siltä pohjalta, että se on saanut yllättävän hyviä arvosteluja. Niin, ja en jaksanut katsoa mitään kauhean älykästä. Eikä tainnut kaverikaan jaksaa. Back to the real business. Krhm. Ääni päähenkilön päässä kertoo, että tämä on kuolemassa mahdollisesti piakkoin. Tämä pistää henkilön elämän tietysti sekaisin. Tosin mies on jo melko sekaisin ennen äänen kuulemisiaankin. Hänellä on se joku vaiva jonka nimeä en kuollaksenikaan muista mitenkään päin, mutta jossa kiinnitetään neuvoa epäolennaisiin seikkoihin (ja tässä tapauksessa ne ovat numerot). Päähenkilö (jonka nimeä en ole jostain syystä paljastanut vieläkään, mutta nyt sen teen) Harold Crick laskee hampaansa, harjanvetonsa, sekunnit, lattialaatat, portaat, vaikeat päässälaskut ja nämä numerot määrittävät hänen elämänsä. Verotarkastajana (tai jonakin sellaisena) toimivan Crickin elämän sekoittaa vielä entisestään vaikeahko verotarkistustapaus, jonka hän saa hoidettavakseen samana päivänä kun äänet alkavat kuulua. Harold on epätoivoinen äänien lähteen löytämisen kanssa ja hän käy asian selvittääkseen tapaamassa psykiatria, hammasharjaansa, uimavalvontaa harrastavaa kirjallisuustutkijaa, ainutta ystäväänsä sekä lopuksi myös tunnettua kirjailijaa. Jos tämä olisi huono arvostelu, kirjoittaisin loppuun: "mutta valuuko hiekka tiimalasissa liian nopeasti"/ "kilpajuoksu kuoleman kanssa on alkanut"/ "we", mutta koska tämä ei ole, en kirjoita niin.

Harold Crickin roolissa on aika yllättävä valinta näinkin vakavaan aiheeseen, tarinassa liipataan kuitenkin aika vahvasti esimerkiksi mielisairautta ja yksinäisyyttä. Will Ferrell onnistuu kuitenkin näyttelemään (kuten joku hyvässä arvostelussaan sanoi) muuta kuin itseään ja tekee melko onnistuneen työn. Muissa tärkeissä rooleissa ovat Maggie Gyllenhaal leipurina, Emma Thompson vipsahtaneena kirjailijana, Dustin Hoffman vielä vipsahtaneempana kirjallisuustutkijana, vakuuttava Linda Hunt psykiatrina, erinomaisesti roolinsa täyttävä Tony Hale omituisena kapseli-Davena, sekä pienissä mutta sitäkin oleellisimmissa rooleissa Ricky Adams sekä Denise Hughes. Ja kyllä, jätin tarkoituksella mainitsematta Queen Latifan kirjailijan assistenttina. Rooli oli täydellisen turha, sen ainoana tarkoituksena näytti olevan dialogin luominen kirjailijan ympärille ja tupakan vaaroista varoittaminen (sekin hoidettiin niin typerästi, että minä joka inhoan tupakointia sydämeni pohjasta, ärsyynnyin ja toivoin että rasittavuus loppuisi). Lisäksi on myönnettävä etten pidä kyseisestä näytteljiästä, mutta hyvä rooli olisi kyllä pelastanut paljon. Nyt pikku rassukka syöksyi yhä syvemmälle tuhoon.

Elokuvan parhaisiin puoliin nousee ehdottomasti visuaalisuus. Hienot blueprintit (tai sen tapaiset), numeroiminen, kaikki ympäriinsä sinkoilevat valkoiset viivat olivat hyvin toteutettuja ja aiheeseen sopivia. Lisäksi visuaalisuuden puolelta muutama kuva jäi mieleeni niin että muistan ne erityisen hyvinä yön jälkeenkin: uimahyppykohtaus, suihkutila, leipomon pyöreä ikkuna ja vihoviimeinen tupakkakauppa. Näiden kohdalla kuvaus oli niin hyvin harmoniassa, että nautin ihan pelkästään jo siitä. Värit olivat tarkkaan mietittyjä. Omenat olivat herkullisen, täydellisen vihreitä (ja terveellisiä), tavanomaisen Haroldin asunto niin tylsän ja turvallisen värinen kuin olla saattaa, anarkistisen Anan asunnossa puolestaan oli värikkäitä lamppuja ja toisiinsa sopimattomia huonekaluja. Yksi asia muuten oli ehkä vähän pitkällekin syötetty. En ymmärrä miksi kirjallisuustutkijan kirjallisuustutkijuudesta poikkeavaa kirjallistutkijuutta piti painottaa vielä erikseen paljailla varpailla.

Jälkeenpäin mietittynä elokuva eniten käsittelemä teema oli se, kuinka ihmiset välittävät vain itsestään. Ainoat henkilöt, joita kiinnosti muiden elämä olivat Harold ja leipuri-Ana. Kirjallisuustutkija kiinnostui Haroldista vasta kun kuuli sanat, joista itse oli kirjottanut kirjan ja itse pitänyt luentosarjoja. Hänen itsekeskeisyytensä kohoaa huippuunsa elokuva lopussa, kun hän on valmis uhraamaan toisille erittäinkin arvokkaita asioita omien halujensa edestä. Kirjailijan assistentti oli kiinnostunut vain siitä, että hänen urallaan ei ollut tähän mennessä vielä yhtään epäonnistumista. Haroldin työtoverit olivat kiinnostuneita vain numeroista ja siitä että omituisesti käyttäytyvä Harold ei huomannutkaan heitä. Psykiatri toimi täsmälleen ohjekirjan mukaisesti, eikä välittänyt potilaastaan lainkaan. Kirjailija oli muuten vain kiinnostunut vain itsestään, paitsi ehkä ihan lopussa. Se pelastikin monia. Oikeastaan myös Harold ja Ana olivat välillä molempien sankaruudesta huolimatta itsekeskeisiä. Tämä johtaa siihen, että elokuvan inhimillisin, humaanein ja empaattisin hahmo oli Haroldin rannekello. Vaikka kyllä Haroldkin aika lähelle sen saavutuksia pääsee.

Niin joo, se Confetti. Oli tylsä. Martin Freeman on ihan suloinen, mutta siinä kaikki.

//muoks. nautiskelin eilen illalla herkkupalana vielä Amelien, ja huomasin, että aika moni pieni yksityiskohta strangerissa oli sama kuin ranskalaisessa suloisuudessa. Hmm. Amelie voittaa kaikki.