Lipsahti puoli kuuta ohitse niinkuin ei mitään, mutta mikäs siinä, kun niin paljon juttuja tapahtuu. Ruotsissa oli aivan valtavaa. Rakastuin Tukholmaan, en ehkä ihan niin paljon kuin Pariisiin, mutta rakastuin kuitenkin ja luulen, että jos aikaa olisi ollut yhtään enemmän, olisin jäänyt pahasti koukkuun. Jos olette ikinä juosseet jonkun teille rakkaan perässä, kun se täydellisesti muun maailman unohtaneena palaa kotimaisemiinsa ja esittelee lapsuudestaan tuttuja kadunkulmia, tiedätte mitä tarkoitan. Konferenssi itsessään rullasi myös, oli hauska nähdä vanhoja tuttuja vuoden ja kahden takaa, persialaisten kulttuuri on jotain ihan muuta kuin suomalaisten, on vaikea edes kuvailla sitä tunnetta, joka heidän kanssaan oleskellessa tulee. Olo on niin tervetullut ja kaivattu. En jäänyt kuitenkaan märehtimään Ruotsiin, nyt ollaan jo niin isoja, ettei leireiltä ja muilta tarvita viikon laskeutumisaikaa ja sen jälkeen kuukauden kestävää masennusta. Ei. Katse kuuluu pitää tässä hetkessä ja tulevaisuudessa, odottaen vaan kaikkea sitä mahtavaa - ja vielä mahtavempaa - joka on vielä tulossa. We've seen nothing yet.

Reissun jälkeen valtavuus on jatkunut. Pikahälytys radioon kahden täydellisen pömpän kanssa, kaksi iltaa Meri-Rastilassa ja yksi puolituntinen tipussa. Kauppareissu aurinkolahden siwaan, muutamassa tunnissa väkerretyt ennakkotehtävät perjantaina, se, että on aikaa odottaa Kampissa 38 minuuttia bussia ja jättää nousematta kolmeen bussiin, jotka veisivät sut yhtälailla kotiin, Jemmi. Uskomatonta, sanoisi Schnookie. Ja sitä se on. Tänään valtavuus ehkä vähän latistuu, kun joudun esiintymään isosedän synttärijuhlilla, mutta mikään ei vie pois tätä onnellisuuden virettä. Ja on maailman suloisinta, kun sun ei tarvi olla yksinään innoissaan, vaan näet, että sulle kaikista rakkain tyttö on vähintään yhtä elossa. Suloista synttäriä vielä muuten Ü.

and of course he is shining. Not just his eyes, but HE himself is shining. sitä tää elämä on.