Hopsan, kun on mennyt pitkä aika edellisestä elokuvasta. Olen kyllä kasvattanut kirjastoani, mutta katsoa en ole ehtinyt, teatteriin menemisestä puhumattakaan. Tosin suunnitelmissa on käydä piakkoin nautiskelemassa ne muutamat katsomisenarvoiset rainat, joita leffoissa nyt pyörii. Asiaan siis.

Canal+ todisti hyödyllisyytensä eilen illalla, kun kanavapujottelin ja ajauduin suklaatehtaalle alkutekstien aikana. Täytyihän sitä jäädä katselemaan, Tim Burtonista olen jollain hullunkurisella tavalla aina pitänyt (voiko Burtonista pitää muuten kuin hullunkurisesti?) ja odotettavissa oli aikamoista ilotulitusta. Ja sitä riitti. Mutta mitä muuta voi olla luvassa, kun Tim Burton kohtaa Roald Dahlin? Ei juuri muuta. Värit, kuvakulmat, ideat, sarkastinen huumori, hahmot, näyttelijät, kaikki oli täyttä. Ja täydellä tarkoitan liioiteltua ja siksi nautittavaa, kylläistä, aivoja paisuttavaa. Mahtavuutta. En osaa edes arvata miltä tämä teos näyttäisi isolla kankaalla. Huumaannuttavalta, epäilemättä. Ja ehkä piakkoin saan todeta sen käytännössä kotona... ehkä, ehkä :)

Näyttelijät oli valittu burtonmaisesti, tottakai. Bonham Carter, josta pidän kerta kerralta enemmän, Depp, joka on varmasti yksi niistä harvoista, jotka onnistuvat olemaan oma itsensä höyrypään roolissa. Lapset. Täydelliset lapset. Mistä tuollaisia ärsyttävyyksiä löytää? Vanhemmista puhumattakaan. Missi Pyle on blondiuden ruumiillistuma. Rakas, ihana David Kelly, joka hurmasi minut Waking Nedin roolisuorituksellaan, loisti jälleen kuten pitääkin. Christopher Lee oli pakollinen kauhuelokuvanäyttelijä tietysti, mutta mukavaa että se oli juuri hän. Sympaattinen Noah Taylor tuki pakettia ja suloinen Freddie Highmore oli kaiken kruununa, juuri niinkuin pitääkin. Rakastuin maailmaan, väreihin, valoihin, siihen täyteyteen, jonka Burton osaa luoda niin vaivattoman oloisesti. Täydellistä.