Tuollainen ajatus rupesi pyörimään mun päässä (aika samantapaisen biisin melodialla ;) lauantai-iltana saunassa istuskellessani. Niin, sitä sopii miettiä. Välivuosi on ohi, tänään lopullisesti, enkä edes osannut kertoa kysyvälle mitä olen oikein tehnyt. Mitä pidemmälle sitä kului, sitä enemmän musta tuntui, että olis pitänyt tehdä sitä ja tätä ja sitä ja tuota, mutta toisaalta (tämän päivän jälkeen) olen aika tyytyväinen siihen, että tuli myös levättyä.

En tiedä kuinka paljon uskallan kirjoittaa koulusta. Siinä on nimittäin riskinsä.

Meidän ryhmä on aika pieni, ja oon tässä nyt viimeisten parin päivän aikana (tätä lisäystä kirjoitan siis kun olen ollut 2 päivää koulussa) miettinyt, minkälaisesta porukasta se oikein koostuu. Ala on tosi erikoistunut ja silti kaikilla on ihan erilaiset menneisyydet ja luultavasti (ja koulutuspäällikön mukaan toivottavasti) täydellisen erilaiset tulevaisuudet. Individualisteja, niitä me kuulemma ollaan... ehkä niin. Musta on alkanut tuntua tosi pikkuiselta, siltä etten ookaan tehnyt oikeastaan yhtään mitään, että mulla ei ole ammattitaitoa nimeksikään (selvityksen vuoksi, meidän koulu alkoi ihan oikeasti vasta eilen, mutta edellytyksenä sisään pääsemiselle oli aika runsas kokemus alasta... ja nuorisokoulutuksesta on kyse).  Toisaalta tänään sain taas kerran muistutuksen ja todisteen siitä, että nämä individualistit hakevat vielä paikkaansa ryhmässä ja asioista saa aika paljon hienomman kuuloisia kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan... Mun tyylistä se ei vaan ole koskaan ollut. Aloin jo vähän innostua opiskelusta, kun puhuttiin siitä mitä kaikkea on tulossa, ja myöhemmin helpotuin siitä, että eräs kovan luokan ammattilainen totesi, että vaatii hulluutta lähteä tekemään töitä käytännössä. Helposti ajautuu ajattelemaan, että itse on ainoa joka tuntee astuneensa liian suuriin saappaisiin. Varsinkin, kun lukiossa käytännön kokemusta ei tullut muusta kuin istumisesta, nyt oikeat, OIKEAT työt alkavat ensi viikolla.

Olen täydellisen väsynyt.