Kirjoitan ensin tiistaisesta elokuvakäynnistä, koska muuten se ehkä jää kokonaan väliin ja joskus on myös kiva, että ylimpänä on uutena tekstinä joku muu kuin elokuva-aiheinen juttu ;)

Menin pitkästä aikaa Omppuun elokuviin, oon ollut siellä viimeksi katsomassa Star Wars: Episode 3, ainakin muistaakseni. Tykkään siitä, että salit on aika pienet ja katsojia vähän, saa keskityttyä paremmin, ja kokemus on melkein kuin olis yksinään teatterissa. Tällä kerralla melkein kävi oikeastikin niin hyvä tuuri, muttei ihan sittenkään. Kun hain lipun kolme varttia ennen elokuvan alkamista, olin ainoa katsoja. Maanantai-illan näytöstä ei ollut lopulta lainkaan, sillä paikalle ei ilmaantunut ainuttakaan katsojaa. Epäonnekseni jostain pompsahti neljä muuta innokasta, ja jouduin jakamaan 200 hengen salin heidän kanssaan. Damn it. Olisi pitänyt mennä maanantaina päänsärystä huolimatta. Mutta aika mukiinmenevä kokemus elokuva silti oli, vaikkakin muut katsojat rajoitti hieman jähmeydellään mun naurunpurskahduksia.

Back to bisnes. Martin McDonaughin In Bruges ("bruyush" kuten me enklantia puhuvat sen hienosti äännämme) on siis vihdoin nähty, se olikin keikkunut mun katsomislistalla vasta jostain helmikuusta. Elokuvasta on vähän vaikea sanoa onko se muna vai kana. Tarina kertoo kahdesta irlantilaisesta palkkamurhaajasta, jotka kuljetetaan lievästi epäonnistuneen keikan jälkeen Belgiaan odottelemaan pomon yhteydenottoa. Parivaljakon vanhempi Ken (Brendan Gleeson) nauttii keskiaikaisen kaupungin nähtävyyksistä täysin siemauksin, kun taas Ray (Colin Farrell) inhoaa kyläpahasta heti ensiaskeleelta. Miesten on pysyteltävä poissa vaikeuksista, mutta se ei luonnollisestikaan onnistu Raylta, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan piikikkään terävien ja samalla hulvattoman hauskojen kommentien laukominen täysin väärään aikaan. Loukattuaan amerikkalaisia turisteja, elokuvaa kuvaavaa kääpiöitä ja lyötyään muutamaa kanadalaista, Rayn mahdollisuudet pysyä piilossa eivät ole kovin hyvät, eikä rakkaus Brugesiin juurikaan kasvanut. Tämä asia korjaantuu onneksi, kun Ray löytää kaupungilta paikallisen tytön Chloen, joka jostain ihmeellisestä syystä tuntuu pitävän tästä tahdittomasta (joskin hauskasta ja rehellisestä) jolpista. Kenin ja Rayn elämät menevät kuitenkin yhä enenevässä määrin sotkuun, kun heidän pomonsa Harry (Ralph Fiennes) soittaa kertoakseen uudesta keikasta.

Kuten jo sanoin, elokuva ei tunnu oikein itsekään tietävän mikä on miehiään. Se alkaa musiikilla (oivallisella sellaisella), joka tuntuisi sopivan viktoriaaniseen romanssiin Jane Austenin tapaan ja sen kuvaus on kuin matkailumainoksesta. Välillä elokuva laukoo loistavasti naurattavaa huumoria (jostain syystä olen muuten löytänyt elokuvista kovasti huumoria viime aikoina, huomaan ma) ja muuttuu yllättäen lyhyiksi jaksoiksi todella vakavaksi syyllisyyttä pohtivaksi draamaksi. Hauskuuksien väliin on upotettu vahvasti vaikuttavaa, joskaan ei tavallista toiminnallista väkivaltaa, kohtauksia jotka jäävät painamaan pitkäksi aikaa ja aiheuttavat katsojalle epämiellyttävän ajatuksen: "ja minäkö juuri nauroin tuon ihmisen jutuille?". Ja sittenkin, juuri sehän siinä on aitoa. Eivät tappajat ole huumorintajuttomia ääliöitä sarjassa James Bond ja pääpahiksen avustaja, vaan ihmisiä siinä kuin muutkin ja heillä on omat huolensa ja ilonsa. Farrell osoittautuu loistavaksi koomikoksi, ja tulkitsee osittain hyvin samanlaista roolia kuin Allenin parin vuoden takaisessa elokuvassa Cassandra's Dream, ja hänen vastapainonaan toimiva Gleeson suorittaa oman osuutensa todella hienovaraisesti. Parin kemia toimii myös, etenkin alkupuoliskon sightseeing on hykerryttävän hauskaa katsottavaa nopean ja nokkelan dialoginsa ansiosta. Elokuva myös tunnistaa joitakin kliseitä, ja tekee niistä pilkkaa, muttei keksi oikeastaan mitään uutta niiden tilalle. Osittain hauskaa, mutta jotain jää puuttumaan. Oli aika vaikea miettiä mitä tästä elokuvasta sanoisi. Se on erilainen, ehdottomasti, virkistäväkin, mutta en suosittelisi kovin herkille katsojille. Ainakaan Harry Potter -näyttelijöiden sumaa katsomaan ei kannata mennä (Fiennes, Gleeson, Chloëta näyttelevä Clémence Poésy), siis mikäli se on ensimmäisenä tavoitteena. Itse ilostuin peribelgialaisen näyttelijän Jérémie Renierin käytöstä, muttei hänenkään takiaan teatteriin kannata mennä. Jos ei hätkähdä vähästä, nauttii kierosta huumorista ja haluaa nähdä jotain erilaista, sitten kannataa mennä. Ehdottomasti.

//19.11. ja se alaviitehömppä siis täällä. Katsoin telkkarista viime perjantaina elokuvan The Notebook (o. Nick Cassavetes), jota tähdittävät Ryan Gosling ja Rachel McAdams, sekä James Garner ja Gena Rowlands. Elokuva kertoo erään pariskunnan vastoinkäymisillä kuorrutetun rakkaustarinan. Oikeastaan ainoa syy Ryan Goslingin taitojen lisäksi, miksi ylipäätään ryhdyin rainaa katsomaan oli se, että siitä on puhuttu "liian vähän arvostettuna" tarinana (imdb:n keskiarvo on 8,0). Totuus mun katsomiskokemuksesta on kuitenkin pettymys. Joo, kyllähän vähän tippa nousi linssiin, mutta niin mulle käy helposti, eikä se takaa vielä mitään. Kuulun muutenkin siihen omituiseen joukkoon, joka herkistyy esimerkiksi machoilusta suunnattomasti... Elokuvassa oli kaikki viety liian pitkälle, eikä, uskomatonta kyllä, pääparin kemia tuntunut toimivan sinne päinkään. En ymmärrä miten se on oikeasti mahdollista, kun Gosling ja McAdams olivat pari oikeassakin elämässä.... Tietysti on mahdollista, että jonkun mielestä kemia oli mielettömän vahva, mutta minua se ei kyllä löytänyt. Saati koskettanut. Tarina oli täysin ennalta-arvattava, niin kuin tietysti aina romdraamoissa, ja loppu vielä kaiken kukkuraksi niin älytön, että jaapajaa. Ne kirjeet, tanssiminen kadulla ilman musiikkia, kaatosade ja Allien äiti, voi älyttömyyden huippu, olin unohtanut sen jo... James Marsden osoittaa tässäkin elokuvassa olevansa kankaalla vain ulkonäkönsä vuoksi ja McAdams on ilmeisen kova ryntäilemään. Ryan, voi Ryan, miksi menit mukaan tähän elokuvaan?