En oo yhtään niin rikki kuin pelkäsin.

Koska kukaan ei ymmärrä kuitenkaan mitä höpisen, on parempi selventää kuviota vähän. Kuten on aiemmin tullut esille, vuokrasin tiistaina kaksi elokuvaa läheisimmästä videovuokraamoliikennöintikeskuksesta. tässä yhteydessä on huomautettava, että vielä lähempänä olleet vuokraamotilat on jälleen tyhjennetty, neljännen kerran sinä aikana kun olen asunut tässä talossa jossa nyt asun. aika hyvin. ne ei vaan ikinä opi. Koska vuokraamon ideana on elokuvien lainaaminen, ne täytyy myös palauttaa säälliseen aikaan. Vetkuttelin koko keskiviikko päivän palautuksen kanssa. Hyvänä tarkoituksena oli lähteä jo aamusta siskon kanssa fillaroimaan rannalle siivoojaa pakoon ja merta tapaamaan, mutta koska sade oli päättänyt majoittautua kylämme ylle, jäimme sisään odottamaan parempia aikoja. Niitä ei tullut. Eikä tullut muuten siivoojakaan, jota odotimme ikkunanpielistä roikkuen useamman tunnin ajan. Iltaa kohden sää selkeni ja kohtalonhetket lähestyivät. Autoni, aivan sen ihana volvo, oli viety, minulta tietämättäni riistetty, ja kun viisarit tikittivät uhkaavasti kohti säädettyä aikaa, ei auttanut muu kuin vaihtaa siskon mp3-soittimen patterit ja hypätä Jopon selkään. Sain selville muutamia asioita. Jopoa ei tosiaan ole tarkoitettu maastokäyttöön. Joku fiksuliini on päättänyt purkaa kaikki lähialueen tiet (sekä auto-, että kävelytiet) ja jostain syystä autoteihin on saatu päällysteet, mutta pyöräteille ei vielä. Niinpä siis sotkin punaisella pyörälläni vastatuuleen (ja oli varmasti myrskylukemissa) kivikossa ylämäkeen (ainakin puolet matkasta). Sain selville myös, että yksivaihteinen pyörä ei vie ajajaansa joka polkaisulla eteenpäin samanlaisella ketteryydellä, auvoisella helppoudella kuin vanha nishikini. Ei, jokainen sentti on ansaittava. Puolimatkassa vuokraamolle katselin josko ympärillä näkyisi autoja, joilta voisi yrittää liftata kyytiä. Ainokainen matkan aikana nähty bussi kulki väärään suuntaan ja olin liian kaukana huitoakseni sille. Enkä tietenkään ollut ottanut matkakorttia mukaan. Mihin sitä nyt sellaista tarvitsisi, kun kerran on pyörällä matkassa?

Vuokraamon viileys helpotti oloani ja samaan aikaan ensimmäisen paluumatkan polkaisun kanssa alkanut D?:n biisi valoi uskoa omiin kykyihini. Niinpä selvisin pohjalaisella sisulla, martin smithin äänelle, stu g:n kitarasoololla sekä stew:n rumpaloinnilla tuskautumisesta lähes euforiaan, päräytin pari kertaa jopa pyörän kelloa. Tätä jatkui kunnes kohtasin viimeisen mäen. Tunnettu tosiasiahan on, että kotialueellani tiet ovat mäkisiä ja juuri ennen omaa tienhaaraamme sijaitsee valtaisa kukkula, oikeastaan vuori, joka on aina valmis haastamaan kovimmankin kuntoilijan. Päätin ottaa vauhtia ja pysyä ratsuni selässä katkeraan loppuun saakka. Vauhdit riittivät ensimmäisen kolmasosan ajan (se on se loiva osuus, kuten sanoin, Jopo ei pidä vauhtia itsestään) ja sen jälkeen oli noustava seisomaan. Voin kunniakseni sanoa, että pääsin ylös asti nousematta pyörän selästä. Nopeus laski huomattavasti, arvioisin varovasti liikkuneeni 0,8 km/h mäen, anteeksi, vuoren, huipulla. Loppumatka olikin sitten alamäkeä, tosin en meinannut saada jalkojani enää liikkeelle niin paljon että olisin saanut ohjattua itseni tien toiselle puolelle. Onnistuin kuitenkin. Suurin ongelma oli pyörän selästä laskeutuminen. Tai ehkä kotiportaiden laskeutuminen. Jouduin tukemaan jalkoja käsilläni, etteivät ne olisi pettäneet kesken matkan. Ja tunnustan, olin täysin hikipäässä reissun jälkeen. Mutta olo oli muuten erinomainen. Tänä aamuna eilinen reippaus ei muuten tuntunut ollenkaan. En olekaan niin rapakunnossa. Ai kuinka pitkä matka? No, kunnioitettavat 7 km.