Tiedättekö sen ilmiön, kun katsoo johonkin liian kirkkaaseen esineeseen, aurinkoon tai hehkulamppuun, ja sen jälkeen kun on kääntänyt katseensa muualle, silmiin jää heijastuma siitä valosta, niin ettei osaa oikein sanoa, peittääkö näkökenttää kirkkaus vai pimeys? Vaihdoin juuri tietokoneen yläpuolella olevan lampun, siitä moinen ajatus tuli mieleen. Olette varmaan myös huomanneet sen, ettei katsetta millään malttaisi irrottaa kirkkaasta kohteesta, vaikka tietää, että jälkeenpäin silmissä tuntuu inhottavalta. Ja että liian suuren valomäärän katseleminen itse asiassa tuhoaa näköhermoja. Lapsille saa koko ajan olla sanomassa, ettei aurinkoon saa tuijotella, mutta sama jatkuu vielä vanhempanakin, kirkkaudessa on jotain mikä kiehtoo tavattomasti, niin paljon, että sen takia on valmis uhraamaan näkökykynsä hetkeksi.

Joidenkin ihmisten kohdalla on vähän samoin. He käytännöllisesti katsoen loistavat, eikä heistä malttaisi siirtää katsettaan pois ja samalla heistä saa äärettömästi voimaa. enkä nyt todellakaan tarkoita minkäänlaista energiansiirtoa tai muuta sellaista new age -crappia. ajattelin vaan siltä varalta, että seuraava teksti saattaa kuulostaa arveluttavalta. Kun heitä katselee, haluaa itsekin muuttua samankaltaiseksi. Ihmiset jotka loistavat, ovat yleensä intohimoisia jotakin asiaa kohtaan. No, yhden syyn keksii nopeasti, rakastuneet näyttävät yleensä aina muuttuvat jollain tapaa kirkkaammiksi. Itse asiassa rakastuminen on syynä jokaiseen loistavaan Ü ihmiseen, rakkauden kohde vain muuttuu. Ja mikäs ihme tuo on, rakastuneena on mukava olla, melkein mukavampaa kuin rakastunutta katselevana, vaikka sekin tuottaa suurta mielihyvää, kuten olen viime aikoina huomannut ;) kunhan jotkut rajat muistaa..krhm. Mutta oikeasti, mun piti kirjoittaa jotain ihan muuta, tää tuli nyt mieleen tuota lamppua katsellessa. Ja tajusin jotenkin ihan uudesti sen, miten me "muutumme saman kuvan kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen... from glory to glory", mikäs sen parempaa?