Taas myöhässä. Ajattelin laittaa tämän tänne dagen efter-periaatteella, mutta en ihan ehtinyt. Katselin siis kotiteatteriversiona elokuvan pätkiä (joululahjavuorta pitä purkaa), ja tälle viikolle katseltavaksi osui vuonna 2005 valmistunut Michael Haneken Caché (eli Kätketty). Ja aivan ilmiömäinen kokemushan tuo oli. Kertakaikkiaan. Rytmitys, kuvaus ja äänimaailma (joka oli se, että sitä ei ollut) saivat aikaiseksi niin sähköisen latauksen, että jouduin istumaan aika syvällä tuolissani -ja välillä aivan sen reunalla. Näyttelijäsuoritukset olivat myös jotain erilaista, jollain tavalla yhtä eleettömiä kuin elokuvakin, vaikka toisaalta eivät ollenkaan eleettömiä... no, joka on nähnyt elokuvan tietää mitä tarkoitan... ehkä. Hämäännyttävä rauhallisuus loi hämmentyneen, jollain tapaa ahdistavan ja pelokkaankin olon, koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, tapahtuuko tätä ollenkaan, ja kuka sen näkee tai tekee. Ja loppuratkaisu sitten... mainiota :) Elokuva joka toimii niin usealla tasolla kuin tämä, joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Itse olen aina tykännyt sellaisista leffoista, jotka eivät unohdu heti katsomisen jälkeen, ja jotka myös pakottavat ajattelemaan... muitakin asioita kuin tulevan aviomiehen metsästystä.

Edellinen antaa mukavan aasinsillan toiseen katseltuun elokuvaan :P joka oli Jane Austenin romaaniin perustuva Järki ja tunteet vuodelta 1995 (siis se Emma Thompsonin versio). Kumoan siis saman tien kaiken mitä sanoin elokuvamaustani äsken ;) Vaikkakin olen jo aiemmin todennut, että romantiikkahömppä silloin tällöin toimii, ja mikäs siinä on vikana, kun kerran Jane Austenista on kyse. Olen totaalisen ihastunut näihin romaaneihin, erityisesti Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, jonka filmiversioista (bbc:n sarja on pakkokatsoaneljännenkerranuudelleen -listalla) pidän myös kovasti. Tämäkin oli oivallinen teen nähtävästi koko ajan oudompia sanavalintoja roolitusten, käsikirjoituksen ja siinä erityisesti vuoropuhelun osalta. Kunnia sekä Austenille että Thompsonille siitä. Ainoa negatiivinen juttu on luonnollisesti Hugh Grant, josta en vain yksinkertaisesti pidä. Olen nähnyt häneltä liian monta samanlaista suoritusta, ja tässä tietenkin pätee se totuus, että olen aika vahvasti asennoitunut häntä kohtaan, ja suodatan jokaisen "tapaamiskerran" myrkynvihreiden lasien läpi. Onneksi Alan Rickman oli pelastamassa äänensä kanssa, ja Emile Francois suloisena Margaretina. Niin ja Gemma Jones -tykkäsin.