Nyt on tämäkin elokuvavuosi avattu, ja kaiken lisäksi vielä melko lupaavalla tahdilla: viikko 2 menossa ja 4 elokuvaa nähtynä... Ü Kotona poistin boxista Monty Python -klassikon Life of Brian ja teatterissa kävin katsomassa draamat Rachel Getting Married ja Maria Larssons eviga ögonblick (eli Ikuistetut hetket, tai jotain sinne päin) ja Baz Luhrmannin melodraama-epookin Australia. Niin ja tässä kirjoittamisen aikana (joka on kestänyt viikon) olen nähnyt lisää (Elling, Control ja Longford), niistä myös tekstiä. Mistäköhän sitä aloittaisi... Aakkosista.

Australian suhteen odotukset olivat tästä (ensimmäisestä) nelikosta kaikkein korkeimmalla, johtuen siitä, että ohjaajan perusteella toivoin Moulin Rougen kaltaista tunnevyörytystä ja aiheen perusteella McLeod's Daughtersin elokuvaversiota. Elokuvan alkupuolisko olikin MLD:a, mutta loppuosa, joka on täysin eri elokuva, oli jotain ihan muuta. Tunnevyöryä ei kuulunut ollenkaan. En ymmärrä miten se on Luhrmannilta edes mahdollista, mutta elokuva jätti minut täydellisen kylmäksi. Ei tunteen tunnetta. Myötähäpeää se kyllä herätti etenkin ensimmäisen tarinan (tässä elokuvassa on kaksi juonta) aikana, kun pateettiset, farssimaiset kohtaukset oli onnistuttu näyttelemään niin heikosti yli että itketti. Välillä multa jäi suu auki, kun en voinut uskoa, että olin ihan oikeasti nähnyt jotain niin tökeröä kuin olin juuri nähnyt (hevonen laukkaa arolla ja yhtäkkiä sen jalka nousee polvesta suoraan ylöspäin. Siis mitä? Ensin kuvittelin, että siinä on käynyt tietokonemiehillä fiba, mutta ei, jalka menikin poikki. Aah... Kidmanin näyttelijäntyöstä nyt puhumattakaan.) En tiedä miksi, mutta jostain syystä Luhrmann näyttää tekevän elokuviinsa sekavan ja liian nopealla tahdilla kulkevan alkuosan, jossa hän esittelee tarinan perusasetelmat ja henkilöt ja tämän jälkeen sirtyy rauhallisempaan tahtiin varsinaisen elokuvan pariin. Koska tiesin odottaa tällaista MR:n perusteella, annoin alun anteeksi. Mutta kun tarina ei napannut edelleenkään, hahmot eivät kiinnostaneet edelleenkään, eikä tulosta tuntunut syntyvän vaikka elokuvaa oli yli tunti takana, annoin periksi. Ei kai jokaisesta elokuvasta tarvitse pitää? Mutta kun työryhmää kävi niin sääliksi. Jollain tavalla Australiasta huokui epätoivoinen yrittäminen joka saralla. On haluttu hirvittävästi tehdä hieno ja massiivinen elokuva. On yritetty tehdä epookkia, westerniä (ensimmäisessä kohtauksessaan Hugh Jackman näyttää muuten ihan Clint Eastwoodilta), melodraamaa, sotakuvausta, poliittista kannanottoa, upeita maisemamaalauksia (jotka olivat oikeasti ihan hienoja, vaikka kameran äkilliset nousut taivaalle kummastuttivatkin), rajat ylittävää romanssia.... yritykset eivät vain ole muuttuneet tulokseksi. Elokuva näyttää hyvältä, sekä puvustuksen, lavastuksen, että kuvauksen osalta, mutta ei yksinkertaisesti täytä lataamiaan odotuksia, enkä jaksa uskoa, että edes Luhrmann itse on tulokseen täysin tyytyväinen.

Tarinassa on loppujen lopuksi kyse puoliverisestä lapsesta ja hänen kohtalostaan, sillä koko muu elokuva rakentuu tämän juonen ympärille. Ikävä kyllä lapsihahmo lauloi itsensä suohon minun silmissäni heti ensimmäisessä kohtauksessaan. Jos 10-vuotias aboriginaalilapsi laittaa kätensä itämaiseen taistelulajiin kuuluvaan asentoon (tyyliin Matrixin Neo) ja alkaa ulista kaloja harppuunaansa, niin.... niin... siinä jää ainakin tämä katsojaparka sanattomaksi. Tämän elokuvan kohdalla olen erityisesti huomannut sen, kuinka subjektiivinen asia elokuvamaku tosiasiassa on. Jotkut kriitikot ovat ylistäneet lapsinäyttelijää (Brandon Walters) ihmeelliseksi, viisaaksi, ja lähes täydellisen työn suorittavaksi, mutta allekirjoittaneen mielestä napero oli rasittava, ja roolihahmonakin kovasti häilyväinen, eikä siksi ollenkaan kiinnostava. Koko aboriginaalikansan yliluonnollisten kykyjen korostus tuntui muutenkin naurettavalta; nyt ymmärrän paremmin kuin hyvin Roger Ebertin kommentin, että vaikka aboja onkin hirvittävällä tavalla kohdeltu väärin, olisi parempi  suhtautua heihin nyt ihan ihmisinä vain, niin kuin meihin muihinkin. Mitä vielä? Oon niin täynnä tuskaa Luhrmannin puolesta, etten ole saanut mitään kovin älyllistä aikaan. Elokuvan olisi pitänyt loppua tuntia aiemmin. Kuten jo aiemmin sanoin, alku- ja loppuosat ovat täysin eri maailmasta, eikä niillä ole mitään muuta yhteistä kuin henkilöhahmot. Kun ensimmäinen tarina vietiin päätökseen siinä suunnilleen 1,5 tunnin kohdalla olin ihan varma, että nyt tämä loppui. Mutta ei vaan, oli vielä tunti tuubaa luvassa. Jos hahmot olisivat onnistuneet herättämään katsojan mielenkiinnon, olisi seuraava tunnin pätkä saattanut olla kiinnostavampi. En tiedä, kun en ollut kiinnostunut. Odotin kuitenkin, että saisin tietää jotain enemmän hahmojen toiminnan syistä ja moraalista, mutta kaikki mitä kerrottiin, tuntui pakotetulta ja päälleliimatulta (pahis-Fletcherina pilattu David Wenham tästä äärimmäisen hyvänä esimerkkinä). Loppujen lopuksi odotin vaan sitä, että olisin saanut puskettua silmästäni edes yhden kyyneleen romanssiosuuden loppukohtauksen aikana (en uneksinutkaan itkeväni ärsyttävän Nullah-naperon perään), mutta kun ei vaan tuntunut miltään. Koko elokuva. Paitsi pitkältä. Että kun säälittää.

Oorait. Rachel Getting Married. Ei mene enää aakkosissa, mutta sainpa A-tuskani työnnettyä ulos. Jonathan Demmen ohjauksessa Rachel (Rosemarie DeWitt) menee naimisiin. Elokuva ei kuitenkaan periaatteessa kerro siitä, vaan siitä, mitä tapahtuu sitä ennen ja sen aikana kulisseissa, kun Rachelin perhe kokoontuu yhteen. Ongelmia aiheuttaa kuntouksesta lomaa saanut pikkusisko Kym (Anne Hathaway), joka saapuu paikalle sekoittaen koko perheen kuviot. Useampi perheenjäsenistä vaikuttaa pahemmanlaatuiselta egoistilta, mikä tuo katselukokemukseen uuden vaihteen – hahmot jotka ovat luontevasti itsekeskeisiä onnistuvat olemaan samaan aikaan myös pidettäviä ehkä juuri aitoutensa takia. Elokuvaa on vaikea olla vertaamatta ranskalaiseen teokseen Eräs joulutarina, joka myöskin käsittelee perheen yhteenkokoontumista. Eräs joulutarina tuntuu näistä kahdesta kokonaisuutena aidommalta. Rachel Getting Married onnistuu näyttämään jotain todellista etenkin kahden sisaruksen välisestä viha-rakkaussuhtesta ja samoin hienosti isää näyttelevä Bill Irwin tuntuu oikealta ihmiseltä joka kohtauksessa (ja samoin muuten hyvin pienessä roolissa repliikeillä laskettuna, mutta isossa merkityksessä tuntuman perusteella oleva äitipuoli Carol), mutta puitteet ovat epäuskottavat vailla rajaa. Koska häät järjestetään Rachelin kotona, on taloon (29 makuuhuonetta, 6 ruokailuhuonetta, 3 kappelia ja silleen) ahtautunut koko pariskunnan ystäväkaarti, jotka ovat muusikoita ensimmäisestä viimeiseen. Talossa soikin jatkuvasti joko viulu, huuliharppu, kitara tai ukulele (oikeasti piirre joka yhdistää kaikkia muusikoita ympäri maailman – ne eivät osaa olla hiljaa ikinä) ja iki-ihanat harjoitusillalliset on täytetty erilaisilla laulu- ja soittoesityksillä, jotka kaikki ovat niin erinomaisia ja ihmeellisiä että jopa vähän ärsyttää. Tietysti asiaa selitellään sillä, että sulhanen on musiikkialan ammattilainen ja morsiamen isä samoin, mutta silti, liika on liikaa. Anne Hathaway tekee vähän erilaisen roolin kuin mitä häneltä on totuttu odottamaan (luultavasti Bride Warsin ystävät eivät pitäisi tästä elokuvasta), eikä suoritus ole mitenkään huono. Käsivaralla toimiva kamera, joka pujottelee milloin missäkin paikassa, luo kuvitelman aidosta häävideosta, etenkin kun myös vieraiden seassa on henkilöitä, joiden tehtävänä on jatkuvasti tallentaa tapahtumia. Etenkin alussa hyppivä kamera saattaa aiheuttaa merisairautta, mutta siihen joko tottuu, tai  heilunta yksinkertaisesti vähenee. Yhteenvedoksi saadaan siis, että karun liioitellut, mutta siitäkin huolimatta aidot henkilöhahmot voittavat puolelleen, vaikka puitteet jäävätkin vähän epätodellisiksi (siitä huolimatta elokuva tuntuu häävideolta... miten tämän nyt sitten selittäisi). Erinomaisia suorituksia muutamalta näyttelijältä (DeWitt, Hathaway ja Irwin, eikä bestmanina toimiva supersympaattinen Mather Zickelkään ole ollenkaan huono) ja naulankantaan osuva kuvaus muusikkojen ärsyttävyydestä (vaikkei sitä tässä ehkä tosiaankaan ole haettu ;).

Ruotsalaiselokuvat ovat viime aikoina yllättäneet todella positiivisesti (R&A-elokuva Darling ensimmäisenä ja ainoana esimerkkinä ;) ja samoin teki Maria Larssons eviga ögonblick. Jan Troellin elokuva kertoo työläisperheen äidistä, joka voittaa arpajaisissa hienon kameran ja alkaa sen välityksellä elää omaa miehestään irrallista elämää. Perheen isä (Mikael Persbrandt) on rankkaa fyysistä työtä tekevä mies, jonka paheina ovat alkoholi ja toiset naiset – ja ajoittainen väkivaltaisuus. Kamera auttaa Mariaa (upean työn tekevä Maria Heiskanen) pakenemaan raskasta arkea. Näyttelijäsuoritukset ovat järjestään hienoja. Persbrandt onnistuu tekemään kamalasta isästä ymmärrettävän ja jopa rakastettavan hahmon, Jesper Christensen on valokuvaliikkeen omistajana hänelle hyvä vastapaino ja Heiskanen loistava Mariana. Niin, ja lapset ovat tosi söpöjä. Kuvista näkee, että Troell on ollut aiemmin elokuvaaja, uskomattoman hienoja kuvia on nimittäin useita ja mikä parasta, niihin uppoutumiseen on myös annettu aikaa. Elokuvasta puuttuu kaikki kiireettömyys, mikä usein painaa kaikki elokuvia, eikä siinä ole lähdetty kikkailemaan teknisillä nippeleillä, vaan tarina ja hahmot vievät elokuvaa eteenpäin omalla painollaan. Parasta elokuvassa onkin sen arkipäiväisyys, sillä se itse asiassa onnistuu jotenkin nostamaan elokuvan kaiken arkipäiväisyyden yläpuolelle. Hieno elokuva, ei voi oikein muuta sanoa.

Turha toivoa, että saisin sanottua näistä lopuista mitään kovin ihmeellistä. Ööm, Life of Brian oli hulvattoman hauska. Ihan oikeasti. En yhtään enää ihmettele, miksi yksi mun kaveri rakastaa Monty Pythonia niin älyttömästi. Jotkut vitsit kestävät ehkä aavistuksen liian kauan, mutta toisaalta kaikkien mielestä asia ei varmasti ole niin... Riippuu ihan siitä mistä vitseistä pitää eniten. Mulle kaikkein parhaat kohdat olivat ne kaikkein absurdeimmat, kimittävä äiti ei niinkään lämmittänyt. Mutta kuten sanoin, hulvattoman hauska. Norjalainen komedia Elling on myöskin hauska, mutta aivan toisella tavalla kuin Life Of Brian. Siinä on paljon traagisempi alavire, ihan jo aiheenkin puolesta. Äiti tykkäsi tästä tosi paljon. Ja käsittääkseni niin tykkäsivät aika monet muutkin äidin ikäiset naiset silloin kun tämä tuli ulos Ü kuulostaapa nöyryyttävältä. Mutta ei, kyllä mäkin tykkäsin. Longford on selkeästi tv-elokuva, mutta oikein laadukas sellainen. Näyttelijätyö on erinomaista, mutta mitä muuta voi odottaakaan Jim Broadbentiltä ja Samantha Mortonilta. Itse asiassa elokuva olisi voinut olla tosi kamala ilman upeita näyttelijöitä. Mutta eipä ollut. Morton on kyllä mahtava. Anton Corbijnin Joy Divisionin laulajasta Ian Curtisista kertova elokuva Control on mielettömän hieno. Vaikka en tiedäkään bändistä tai laulajasta yhtään mitään, olen kuullut, että sitä pidetään hyvin todenmukaisena (no ihmekös tuo kun se perustuu vaimon kirjoittamaan kirjaan, ja vaimo on ollut tuottajana) ja se on myöskin alusta loppuun kiinnostava. Elokuva on enemmän kuin kertomus artistista tai bändin alkutaipaleesta. Se pääsee pureutumaan todella syvälle nuoren pojan pään sisään tilanteessa, jossa häneltä vaaditaan paljon joka suuntaan, ja vaikka hän antaa kaikkensa, se ei riitä kenellekään. Elokuvassa on alusta alkaen hyvin synkkä pohjavire, jota upea mustavalkototeutus korostaa. Ja näyttelijätyö, Morton on oma itsensä ja Sam Riley Curtisina uskomaton. Hieno elokuva.