Keskiviikkoaamuna tuuli oli riepotellut melkein kaikki lehdet kotipihan puista. Kun tänään juoksin koulusta kaatosateessa, vaikka joka puolella ympärillä paistoi aurinko, alkoi lopultakin tuntua siltä, että luonnossakin on syksy. Mun mielessä syksy alkoi heti elokuun lopussa, kun Superstar oli kesän päättänyt projekti. Eilen koululla elämä tuntui täydellisen raukealta. Kertasin ennen tentin alkua materiaalia LoveBoatin keulassa (meidän koulun yksi pääty on korkea tila, jonka ulkoseinä on kokonaan patoallasjärviniemeen tai sellaiseen antavaa ikkunaa ja se näyttää ihan laivalta) makaamalla tyynyillä ikkunalaudan patteriarmadan päällä ja katselin kuinka ihmiset kalasti. Meidän puisto on oikeasti mun mielestä Helsingin kaunein paikka. Kun tähän vielä lisää sen efektin, että viereisestä tanssistudiosta kuului illan esityksen taustoja, kellopelillä ja xylofonilla soitettua musiikkia, tuntui niin epätodelliselta, etten uskaltanut edes puhua vieressä kertaamassa olleille. Tuntui oikeasti siltä, että jos kysyn, kuuluuko ihana musiikki oikeasti, se poksahtaa taivaan tuuliin kuin saippuakupla. Jos runolliseksi haluaa ruveta, näin pari päivää sitten leppäkertun meidän postilaatikon kannella, vähän niinkuin silloin keväälläkin. Sen jalat ei liikkuneet ihan yhtä nopeasti kuin keväällä, oikeastaan ne ei liikkuneet ollenkaan. Ehkä sekin on merkki kesän päättymisestä.