Viimeisiä päiviä viedään. Tuskastelin kaverilleni just, etten oo ehtiny tehdä mitään kivaa helsingin päässä koko kesän aikana, kun oon palloillut edestakaisin mökin ja keikkapaikkojen väliä. Onneksi tässä on vielä pari viikkoa aikaa. Rikukin pitäisi viedä lintsille, en voi tajuta etten oo käynyt sielläkään vuoteen... onneksi äidin kummipoika on hyvä tekosyy reissuun :). Sisko aloitti tänään lukion. Oon sille vähän kateellinen, se pääsi samaan koululaitokseen jossa mäkin vietin nautiskeltavat kolme vuotta, ja edelleen on ikävä takaisin. Jotenkin kummassa sinne on pakkautunut Suomen paras, persoonallisin ja joka tavalla mahtavin henkilökunta. Niitä mun on ikävä eniten, vaikka pelkkää koulunkäyntiäkin on tietysti. Ehkä pystyn elämään sitä aikaa vähän uudestaan siskon kautta.

Viikonloppu kului härkävalkamassa, oli erilaista olla siellä vaihteeksi pienellä porukalla ilman leiriläsiä (=täydessä vapaudessa vastuusta). Lauantai vietettiin enimmäkseen järvellä, soudeltiin kahden söpöliinin kanssa soutuveneellä puolitoista tuntia siten, että veneen perään oli kiinnitetty iso uimarengas, jonka päällä vuorotellen köllittiin. Toinen tytöistä askarteli matkan aikana itselleen koivuseppeleen ja mulle ahvenruohoseppeleen (se oli ylikhuuli, voi vakuuttaa) ja sitten meidän prinsessalle haettiin sille paremmin sopiva lumpeenkukka. Ja jottei mun ansiot kokonaan tästä unohtuisi, korostan, että se oli allekirjoittanut, joka souti ja huopasi niin lähelle naapurin rantaa, että käsistään näppärä ylettyi ottamaan koivunoksat ja sen lumpeen (ahvenruohoa oli joka paikassa). Saatiin myös näyte siitä miten äidit oppivat pelastamaan lapsensa erilaisista pulmista. Saavuin paikalle yhtä päivää muiden jälkeen ja ajaessani pihaan Ellu (joka on kolmen lapsen äiti) tuli mua vastaan läpimärkänä. Vanhin poika oli joutunut virran vietäväksi istuessaan uimarenkaassa ja hätääntynyt, ja äiti oli hypännyt siitä paikalta pelastamaan nappulaa. Tämän olisi tietysti tehnyt kuka vain, mutta paras osoitus äitien näkökyvystä tuli myöhemmin samana päivänä, kun lapset olivat jälleen rannassa uimarenkaiden kanssa. Katraan nuorimmainen luiskahti uimarenkaan läpi veden alle ja nousi pintaan täydellisessä paniikissa. Oli sekunnin tuhannesosista kiinni koska itku ja parku alkaa, mutta äiti oli nopeampi. Hän syöksyi pojan kohdalle laiturille ja sanoi innostuneella äänellä "voi kun sä sukelsit hienosti, olit tosi taitava, äiti on niin ylpeä kun osasit noin hyvin sukeltaa". Pojan kasvojen ilme muuttui pelästyneestä hämmentyneeksi ja äiti jatkoi: "niin hienosti sukelsit, säiköhditkö sä vähän?" Poika vastasi tähän tukahtuneella äänellä "joo", katsoi äitiään, hymyili (tai virnisti, tämän pojan hymyt on yleensä virneitä) ja jatkoi sitten uimarenkaan kanssa touhuamista. Me muut olimme äimänkäkenä.

Sancho lähti sunnuntaina kohti kanadaa, odotan kuulumisia sieltä kunhan tyttö on saanut kotiuduttua. Ja sitäkin odotan kun pääsen lokakuun tienoilla käymään siellä... hmm :) kyllä vaan, reissailevat kaverit on aika mukavia. Ikävästä huolimatta. Oli muuten kiva huomata viimeisinä päivinä pohjanmaalla, että mun kuvaajan silmä on vähän kehittynyt. Löysin niin paljon hyviä kuvauskohteita (siis todellisuudessa ihan mahtavia), etten ikinä ennen. Harmi vaan että kamera ei ollut mukana. Yllättäen.