Unohdin jostain syystä kokonaan tuosta edellisestä elokuvatekstistä Coen-komedian Raising Arizona. Ei se mitään, kerrotaan siitä samalla kun käydään läpi supertorstain The Wrestler ja Changeling.

Raising Arizona on vuonna 1987 valmistunut sekopääkomedia, tosin ei kaliiberia Nuija ja tosinuija, kun kerran Coen-asteikolla liikutaan. Tarinan lähtökohdat ja päähenkilöt esitellään alun 5 minuutin introssa tehokkaasti. Nicolas Cagen esittämä H.I. McDunnough on epäonninen myymälävaras, joka rakastuu poliisilaitoksen valokuvaajaan (Holly Hunter hajanaisen moraalin omaavana Edinä) useiden puihin menneiden keikkojen seurauksena. Pariskunta avioituu ja haluaa täydentää perheonneaan lapsella. Ed paljastuu kuitenkin, miten se sanotaan nätisti, mahoksi, eikä adoptio onnistu H.I.:n rikosrekisterin takia. (Poliisin ja rosvon rekisteri ei kuulemma kelpaa hyväksyttäväksi keskiarvoksi, kaikille kiinnostuneille tiedoksi.) Hedelmöityshoidotkaan eivät auta ja pari on jo vaipunut epätoivoon, kunnes vastaus putoaa heidän eteensä median (en muista oliko se tv vai sanomalehti ;) tuomana. Paikkakunnan kuuluisuus, kauppias Nathan Arizona on vaimonsa kanssa saanut viitoset. Kuten Ed nopeasti käsittää, viisi lasta on aivan liikaa yhdelle pariskunnalle, varsinkin kun toisilla ei ole yhtään naperoa. Ed siis usuttaa aviopuolisonsa vanhan työnsä pariin ja kas, perheeseen on saatu lapsi. Kaikki ei kuitenkaan suju täysin ongelmitta, sillä lasta etsivät niin osavaltion poliisi kuin helvetin enkelin oloinen partaveikko Leonard Smalls, josta imdb kertoo nasevasti: ”Smalls is a finder of men. He rides alone and lives in the underworld. He represents evil.” Ongelmia tuottavat myös H.I.:n ja Edin monilapsinen ystäväpariskunta Glen ja Dot (Frances McDormand huimassa vedossa) ja vankilakarkurit Gale ja Evelle Snoats (John Goodman ja William Forsythe).

Elokuvan tarinassa on hyvät alkuasetelmat, mutta josko meininki menee liian älyttömäksi vai eikö mene tarpeeksi älyttömäksi miten tahansa, se ei kuitenkaan kanna loppuun saakka. Ehkä juoniviritelmiä on liikaa (itse unohdin koko ajan Leonard Smallsin) eikä niihin päästä kunnolla sisään, tai sitten, no jaa, en tiedä. Joka tapauksessa tulos on se, että pääparin tarina ei jaksa kiinnostaa saati naurattaa elokuvan halki. Jonkinsortin idiootteja tarina pursuaa kuten Coenien elokuvissa aina (tai ainakin hyvin usein) ja he ovat osittain erittäin hyvin onnistuineita. Frances McDormand on roolissaan loistava ja samoin lämpenin jostain syystä Nathan Arizonan puolisolle. Kaikkien hahmojen tarkoitus ei selviä elokuvan aikana, mihin tietysti saattaa olla syynä sekin, ettei heillä ollut mitään tarkoitusta.... Kaiken kaikkiaan elokuva ei ollut minulle kovin mieluinen komediana, eikä oikeastaan muutenkaan muutamaa sivuhahmoa lukuunottamatta. Pieni pettymys. Jos asteikko olisi yhdestä neljään, tää olis heikko kakkonen. Tai vahva ykkönen.

Supertorstain elokuvat saisivat sillä asteikolla vähän korkeammat arvosanat. Darren Aronofskyn ohjaama ja Robert D. Siegelin käsikirjoittama draama The Wrestler sai puffikuvillaan minut skippaamaan muutaman sivun taannoisesta Empire-lehdestä, mutta kuvien takaa paljastui myöhemmin niin suuri haloo että täytyihän se käydä katsomassa. Ja kyllä kannatti. Elokuva kertoo 80-luvulla parhaat päivänsä nähneestä showpainijasta Randy ”The Ram” Robinsonista, joka nykyisin painii koulujen liikuntasaleissa ja työskentelee arkipäivisin ruokakaupan varastossa. Sydänkohtauksen jälkeen lääkäri kehottaa Randya jättämään painin sikseen ja keskittymään normaaliin elämään. Randy yrittää päästä kiinni normaaliin elämään ottamalla yhteyttä hylkäämäänsä tyttäreen (Evan Rachel Wood) ja lämmittelemällä suhdettaan lähibaarin strippariin (Marisa Tomei). Tavallinen elämä ei kuitenkaan ota sujuakseen ja kun Randyn ottelujärjestäjä tarjoaa mahdollisuutta kaksikymmentä vuotta vanhan klassikoksi muodostuneen ottelun uusintaan, Randy joutuu miettimään, mikä hänelle on tärkeintä.

Elokuva lepää täysin Mickey Rourken harteilla ja tämä suoriutuu vastuusta uskomattoman hienosti. Randyn hahmo on ensimmäisestä hetkestä asti niin samaistuttava, että hänen puolestaan iloitsee, hänen tuskansa (paini on aika kivuliaan näköistä) tuntee ja epäonnistumisten hetkellä jopa vähän itkeekin. Rourken runnotut piirteet ovat omiaan kuvaamaan vanhentunutta urheilijaa, eikä rujous ole vähentänyt miehen karismaa yhtään, ehkä jopa päinvastoin. Rourke on kuin kotonaan roolissa, ja hänen on jossain sanottukin näyttelevän itseään, mikä miehen historian tuntien on helppo uskoa. Roolin hienoutta se ei kuitenkaan vähennä. En muista milloin olisin viimeksi rakastunut elokuvahahmoon yhtä tulisesti. Muut hahmot ovat mukana oikeastaan vain Randya peilaamassa, mutta Marisa Tomei onnistuu stripparin roolissaan olemaan uskottava hahmo, vaikka hän on käytännöllisesti katsoen koko ajan alasti. Ja se, kuten jo aiemmin Oscar-postauksessani sanoin, on mielestäni hieno saavutus. Randyn tyttären osuus jää hieman vajaaksi, ja siksi hahmo tuntuu turhalta, vaikka sillä onkin selvä tarkoitus Randyn kehityksen kannalta. Tarina ei muutenkaan ole kovin omaperäinen ja osa repliikeistä tuntuisi todella korneilta, ellei niitä lausuttaisi Rourken karisman läpi. Aronofsky on onnistunut tuomaan elokuvaan ihanan 80-luvun perään kaihoamisen niin musiikin kuin alkutekstien fontin kautta ja se jotenkin lämmitti mieltä, vaikka olen aika napero 80-luvulla ollutkin. Myös Springsteenin viimeinen kappale sopii elokuvan vireeseen hienosti. Kaiken kaikkiaan siis kelpo elokuva, jonka kruunaavaat upeat roolisuoritukset, Rourken kohdalla sen voi kirjoittaa vaikka isolla alkukirjaimella. Kokonaisarvio jää kuitenkin kolmosen pintaan, koska tarinassa ei itsessään ole mitään uutta ja mullistavaa. Mutta kyllä se ehdottomasti Rourken ansiosta kannattaa käydä katsomassa.

Clint Eastwoodin draamaohjaus Changeling puolestaan rakentuu juuri vahvalle tarinalle. Se on toki hienosti kuvattu ja tukevasti näytelty, mutta kannattimena toimii ehdottomasti tarina, jonka tekee vielä mielenkiintoisemmaksi ja kamalammaksi tieto, että se on pääosiltaan tosi. Yksinhuoltajaäiti Christine Collins (Angelina Jolie) joutuu taistelemaan korruptoitunutta LAPD:a vastaan, kun hänen kadonneen poikansa tilalle tuodaan täysin tuntematon lapsi, joka väittää olevansa hänen poikansa. Poliisit väittävät äidin olevan vain shokissa pojan katoamisen aiheuttaman järkytyksen takia ja komentavat Christinen kotiin hoitamaan poikaansa. Christine ei kuitenkaan aio antaa periksi, vaan vaatii poliisia jatkamaan oman poikansa etsintää.

Jolie näyttelee lapsensa puolesta kauhuissaan olevan Christinen roolin hyvin (pidin erityisesti niistä kohtauksista, joissa hän oli raivoissaan) ja pojan etsinnöistä vastuussa oleva poliisi J.J.Jones (Jeffrey Donovan) on niin hyvä, että hänen katsomisensa saa yhtä aikaan oksettamaan ja raivostumaan. John Malkovich Christinea tukevana pastorina on ihan hyvä, muttei lainkaan pastorimainen. Suoritusta katsellessa tuntuu vähän siltä, että hän on pastori vain koska hän oli oikeastikin pastori - elokuvan kannalta se on aivan yhdentekevää. Kuvaus on hieno ja tarina kantaa, vaikkakin loppuvaiheilla elokuvan ”toinen juoni” vie huomion äidin taistelulta. Itse asiassa toinen tarina varastaa huomion jopa niin, että sen loputtua odottaa jo koko elokuvan loppuvan. Kun elokuva ei sitten ihan vielä loppunutkaan, huomasin ainakin itse ajattelevani, että ”ai niin, tässähän olikin kyse äidin tarinasta...”. Mutta ei se mitään, äidinkin tarina viedään loppuun kunnialla. Täydellinen elokuva ei ole, mutta tarina on mielenkiintoinen ja näyttelijät tekevät ihan kelpo suoritukset. Ohjauksesta en ymmärrä mitään, joten se siitä. Mutta uskon kyllä, että Eastwoodilla on ollut sormensa pelissä siinä, että elokuva on onnistunut näin hyvin. Vahva kolmonen. (nää numeroarviot on huippuhauskoja :D )