Käytiin katsomassa Sovitus eilen illalla kaverin (jonka kanssa käyn omituisen usein elokuvissa... mun mittapuulla siis) kanssa. Ihanasti muotoiltua tekstiä. Älkää muuten vaan luulko, että tykkäisin jotenkin sulkeista, en nimittäin tykkää. Jostain syystä oon vaan ruvennut käyttämään niitä täällä. Joo. Elokuva.

Tarina perustuu Ian McEwanin romaaniin ja ohjauksesta vastaa Ylpeyden ja ennakkoluulon tapaan Joe Wright. Wrightilla tuntuu olevan tapana käyttää samaa henkilökuntaa, vaikkei se mikään ihme ole. Jos jotain olen koulussa tähän mennessä oppinut, niin sen, että kaikki käyttävät aina samaa henkilökuntaa mikäli ovat edelliseen yhteistyöhön tyytyväisiä. Tässä elokuvassa Y&E:stä tuttuja ovat toista naispääosaa esittävä Keira Knightley, kodinhoitajan roolin totutulla osaavalla varmuudella (niinkuin jotain siitä tietäisin Ü) hoitava Brenda Blethyn, musiikin säveltänyt Dario Marianelli, piano-osuuksista vastaava Jean-Yves Thibaudet, leikkaaja Paul Tothill ja (katsottuani tarkemmin tekijälistaa) erittäin monta henkilöä roolituksesta tuotannonsuunnitteluun ja lavastukseen. Elokuvassa muuten on yksi kohtauskin, joka toi auttamatta mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Ehkä samalla näyttelijällä samoilla vuorosanoilla saman ohjaajan alaisena on jotain tekemistä asian kanssa. Tämä menee ihan plörinäksi koko juttu, en ikinä tuu pääsemään asiaan...

Juoni menee kutakuinkin niin, että nuori tyttö näkee jotain minkä käsittää väärin ja muutaman muun väärinkäsityksen takia päätyy tuhoamaan siskonsa ja tämän rakastetun tulevaisuuden. Elokuva oli todella selkeästi jakautunut kolmeen palikkaan, ja sanon tämän vaikka kaverin mielestä se oli hassusti ajateltu, nimittäin alkuun, sotaan ja loppuratkaisuun. Ehkä on hassua ajatella näin, mutta jotkut elokuvat ovat jakautuneet muutamaan eri juonilinjaan, toiset eivät ole jakautuneet mitenkään ja tämä oli (mielestäni) jakautunut ajallisesti kolmeksi osaseksi. Alku toimii näistä osista parhaiten, sota kaikkein huonoimmin. Keskiosa on osittain hyvinkin hyvää materiaalia, mutta ylenmääräinen pidentäminen tekee siitä tehottomamman. Se, että sotaa kuvataan on ehdottomasti tarinan kannalta olennaista, mutta se, että kuvaus kestää ja kestää, laimentaa elokuvan otetta hiukan. Sota on kamalaa ja absurdia, mutta se ei kuitenkaan käsittääkseni ole tämän elokuvan pääsanoma. Mutta oli sotakohtauksissa hyvääkin ja oli oikeastaan jännä huomata, että kahdessa kohdin sota pääsi lähemmäs minua kuin missään muussa elokuvassa. Ensimmäinen seikka olivat omenapuut. Eihän kukaan voi sotia omenapuiden alla? Sodan kuuluu tapahtua jossain aavikolla missä ei ole ketään, tai raunioissa missä ei niissäkään ole ketään. Sota ei voi ulottua omenapuiden alle, sehän on melkein niinkuin se olisi meidän pihalla. Toinen asia jonka huomasin oli, että mikään mitä et ole itse kokenut ei voi ikinä järkyttää niin paljon kuin sellainen missä olet itse ollut mukana. Oman kokemuspohjan voimakkuus tuntui tunneskaalassa pitkään vielä kyseisen kohtauksen jälkeenkin.

Omiin kokemuksiin voi ehkä liittää myös sen, että nautin ja kärsin pikkuvanhojen näsäviisaiden tyttöjen toimista elokuvan alussa. Voiko mikään olla hirveämpää kuin pikkuvanhuus? Tai liian pitkillä askelilla nopeutetusti marssiminen? Toisin sanoen, 13-vuotiaana oleminen oli onnistuttu kuvaamaan oikein hyvin. Tuotesijoittelu puolestaan sai juoksevan pojan edellä paenneella "when you are tired" -lätkällään huvittuneeksi, onko se sitten onnistunutta vai ei, en tiedä. Ehkä pikemminkin on kuin ei. Vielä hyvää ja huonoa. Kirjoituskoneen äänimaailman hallinnoivuus oli myös onnistuttu ymppäämään useaan kohtaukseen kivasti ja tajusin sen pohjalta yhden juonta selittävän seikan vielä kotimatkallakin. Sen sijaan viimeinen kuva tunnelissa olevasta Ceciliasta oli liikaa. Liika on liikaa, edelliseen lopettamalla olisi tehnyt koko jaksosta tyylikkäämmän. Mutta ilmeisesti vain mun mielipiteissäni. Näyttelijöistä en voi olla rakastamatta James McAvoyta enkä Lolana ärsyttänyttä Juno Templeä. Saoirse Ronan onnistuu nuorena Brionyna myös hyvin, etenkin juuri 13-vuotiaan maailman avaamisessa. Keira Knightley puhuu edelleen nopeasti, mutta hidastaa loppua kohden. Tai sitten ei vaan puhunut niin paljon. En ole ihan varma.

Loppuratkaisu tarjoaa kaksi vaihtoehtoista tulkitsemis-/suhtautumistapaa. Ainakin minun mielestäni. En tiedä kumpaan kallistuisin. Tykkäsin kovasti.