Sinne matkani vie. Jos vaan löydän terminaalille. 5 päivää laivalla seikkaillen, yksi päivä maissa ihmetellen saksalaista täsmällisyyttä (joka on muuten täydellisen vanhentunut stereotypia, ei saksmannit oo sellaisia ollenkaan). Vaikka toisaalta, en tiedä kannattaisko sanoa ihan niinkään. Sain kaverilta lainaksi yhden romaanin tiistai-iltana ja viimeistelin lukuprojektin viime yönä, aluksi pelkäsin vähän, että saattaa läpikäymiseen mennä useampi viikkokin, mutta kaverin maku ei tosissaan pettänyt. Kirja avasi mun silmiä vähän sille, ettei kaikki ehkä olekaan sitä miltä näyttää ja että maailmassa saattaa olla olemassa vielä sittenkin sellaista, jonka me jo luullaan kadonneen tai painuneen unohduksiin menneen ajan mukana. Mulle aika harvoin käy enää nykyään niin, että rakastun uuteen kirjaan, tai että rakastun kirjaan ylipäätään, mun pitää varmaan ruveta lukemaan enemmän. Jos vaan ehdin, käyn pokkariviikoilta (we) hakemassa kasan luettavaa laivalle, en usko että pelkkä minigolf kannella tyydyttää mun huvintarvetta palaverien ja pääsykokeisiin lukemisen uuvuttavuuden jäljiltä.

Löysin kesälevyn hyllystä, john reuben rokkaa aika pitkälle... tosin rokkaa on väärä verbi tähän, kun se on... no, kuunnelkaa niin tiedätte. Kyllä kyllä, sain koko levyn auki ihan uudella tavalla. Se kirja tais tehdä hyvää. Kertakaikkiaan mikä tunnelma siinä oli. Sain sen avulla yhden lainassa olevan soundtrackinkin auki, ja se on nyt iäksi sidottu kirjan tunnelmaan. Eip haittaa, paraplya jaksan kuunnella ainaki silloin tällöin muistoksi tästä viikosta.

hmm...

too busy trying to succeed in life that we forget to live it/ you can live in the infinite or give into the immediate/ gain it all but one day you'll have to leave it/ this world is temporary and it's heart is selfish/ think for yourself is this what wealth is/ -- / don't want to face end still searching/ asking what in this world did i ever find worth in/ what could be worse than a life of wasted years/ nothing lasting, nothing true, nothing dear/ john reuben: time to leave

otetaanhan opiksi, eikös?

Kevään ensimmäinen leppäkerttu kipitti tänään auringonkuumentamalla postilaatikolla, kiihdytti vauhtiaan, levitti siipensä ja nousi lentoon. Ehkä senkin varpaita poltteli.
Tai sitten sydäntä.