Viikko vierähti maallisia ja vähemmän maallisia asioita murehtiessa ja vaikka monta kertaa tuli mieleen ajatuksia joita olisin voinut kirjoittaa, niistä ei oikein olisi syntynyt mitään pitempää tai parempaa. Mistäköhän se johtuu, että nasevat vastaukset erinäisiin huomautuksiin ja kommentteihin keksii aina vasta liian myöhään? Se on niin sääli, menee nokkeluus ihan hukkaan. Jalkoja särkee, oon seisonut tänään 9 tuntia putkeen (no joo, yhdellä 8 minuutin tauolla -niin, ja kävin vessassa) ei-niin-hyvissä kengissä tiskaten ja kuljettaen pöytiä oikeisiin paikkoihin ja ruokia ja juomia pöytiin. auts. Kotiintulomatkalla auto alkoi savuttaa, en jaksanut huolestua, se on tehnyt niin ennenkin. Ehkä se vaan oli myötätuntoinen mua kohtaan.

Vaikka viikko on ollut ihan karmea, yksi pahimmista pitkään aikaan, nyt alkaa taas tuntua, että asiat muuttuu valoisammaksi. Ehkä siihen tarvittiin jalkojen heräämistä, sitä tunnetta, kun varpaissa alkaa virrata elämä työpäivän jälkeen, ehkä se luo sellaisen kuvitelman, että muutkin osat tästä ruumiista saattaisivat nousta väsymyksen tilasta.

Oon joutunut uudelleenarvioimaan itseäni tämän viikon ja oikeastaan muutaman aiemmakin viikon aikana ja valossa, ja nyt alan vähitellen olla taas itseni jäljillä. Tiedän suurinpiirtein ne lähtökohdat joista tämä persoona syntyy, tiedän heikkouksia ja vahvuuksia ja nyt olen oppinut myös uutta, niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa. Ihan kokonaan uusi puoli rupeaa puskemaan esiin, enkä aio estää sitä jos se jatkaa tuloaan, odotan vain jännityksellä. Enkä ole ainoa, Schnookiesta olen nimittäin lukevinani ihan samaa kehitystä. Mielenkiintoista Ü.

Is it so? Well I'll tell you one thing - you don't fool me a bit.

// ai niin vielä. runsaat kiitokset onnitteluista Ü