Mä suututan itseäni vähän tällä hetkellä. Miksen käynyt useammassa R&A-leffassa? Miksen?! Nyt pitää odottaa vuosi seuraavaa festaria. Ens kerralla olen fiksumpi. Seuraavassa lyhyt purkaus nähdyistä aikajärjestyksessä.

My Kid Could Paint That on dokumentti 4-vuotiaasta tytöstä, joka on noussut kuuluisaksi taitavana abstraktimaalarina (voiko niin sanoa? voi.) Koko hässäkkä lähti liikkeelle oikeastaan vanhinkona ja on kasvanut aika valtaviin mittoihin. Ammattilaiset sijoittavat pikkuisen maalaukset suoraa nykytaiteen museoon, mutta kun taidetta tekee 4-vuotias, määrittely muuttuu hiukan toisenlaiseksi. Epäilijöitäkin tietysti on, etenkin, kun tytön isä on itse harrastelijamaalari. Dokkari toi hyvin esiin nykytaiteen määrittelyn vaikeuden ja absurdiuden, ihmisten kateuden toisen menestymisestä (käsittämätöntä oli se, että nähtävästi lastakin voi kadehtia jopa siinä määrin, että kansallinen primetime-ohjelma aloittaa sodan tämän perhettä vastaan.) Toisaalta sekin on kummallista, että tytön vanhemmat tyrkyttivät lasta edelleen esille, vaikka heitä oli riepoteltu julkisuudessa yli vuoden ajan vähemmän kauniisti. Dokumentti toi myös esiin taideharrastajien (ainakin tässä elokuvassa esiintyneiden) naurettavuuden. Eihän 4-vuotiaalta voi kysyä, "mikä oli syvempi ajatuksesi maalatessasi tätä teosta". Haloo hei. Jos taiteilijan ikä ei saa sinua tajuamaan mikä on tarkoituksenmukaista ja mikä ei, niin eikö sitten edes se, että kyseinen taiteilija tekee kuperkeikkoja näyttelynsä aikana. Perhe oli käsittääkseni tilannut dokumentintekijän, jotta epäilyt taulujen maalaajasta poistuisivat. Suoraa vastausta elokuva ei kuitenkaan anna. Kuka ikinä maalaukset on tehnyt, hienoja ne ovat. Katsokaa vaikka itse.

Samaan putkeen edellisen kanssa kävin katsomassa egyptiläis-israelilaisen elokuvan The Band's Visit. En tiedä johtuiko väsymystilasta vai jostain muusta, mutta tämä ei herättänyt juuri mitään tunteita. Komiikka toimi, samoin surumielisyys eikä tarinassakaan ollut mitään vikaa. Elokuva olisi varmasti päässyt enemmän oikeuksiinsa jos olisin katsonut sen toisessa mielentilassa. Siniset puvut olivat mahtavat.

Parin päivän breikki ja uudelleenfilmatisointi 70-lukulaisesta trilleristä Sleuth. Michael Caine on tässä versiossa siirtynyt vanhemman herran rooliin ja hänen vanhat saappaansa täyttää Jude Law. Paras trilleri jonka olen ikinä nähnyt. Pari kertaa onnistuin hätkähtämään niin että penkki hypähti. En ole aiempaa versiota tästä nähnyt, joten en osaa kommentoida siihen, millainen tämä oli verrattuna siihen. Dialogi säkenöi ja kuvaus ja tunnelma on todella intensiivinen. Ainoa heikko hetki koetaan poliisin saapuessa paikalle. Jostain käsittämättömästä syystä tämän elokuvan seurauksena aloin pitää ohjaaja Kenneth Branaghista. En ymmärrä mistä se johtuu, mutta mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä vahvemmin tällainen ajatus kasvoi aivoissani. Omituista.

Ainut kaverin kanssa nähty elokuva oli korealainen I'm a Cyborg but that's OK. Kertoman mukaan aika erilainen romanttinen komedia. Todella erilainen sanoisin. Päähenkilö kuvittelee olevansa taistelurobotti ja hänet, yllättävää kyllä, passitetaan mielisairaalaan, jossa kuhisee mitä omituisimmin käyttäytyviä kanssatovereita. Tytön pelastajaksi ryhtyy toisten ominaisuuksia varasteleva ja siksi muiden hetkellisen raivon kohteena oleva nuori poika. Hauskoja ja surullisella tavalla hauskoja kohtauksia ja hahmoja riittää, tällaisen aiheen kanssa mielikuvituksen saa päästää juoksemaan kohtalaisen vapaana. Itselleni turhimmiksi jäivät kohtaukset tytön menneisyydestä, vaikka ne tavallaan korostivat syitä tytön tilaan. Vinksahtanut maailma oli maalattu karkkiväreillä, hulvattomilla henkilöillä ja hyvillä oivalluksilla.

Tämän kerran ainoa ranskalainen oli Julie Delpyn 2 päivää Pariisissa. Karsastan jonkin verran ranskalaisia elokuvia, koska niissä halutaan mielestäni tuoda jokaisessa kohdassa esille ranskalaisia stereotypiota, seksistä puhutaan ja sitä kuvataan koko ajan. Sellaisen katsomiseen minulla ei ole suuria haluja. Olen omistanut Linklaterin molemmat Rakkaudet (ennen aamua ja ennen auringonlaskua), mutten pitänyt niistä kovinkaan paljon. Siksi ehkä myin ne pois... hmm. Sen takia onkin ehkä hassua, että menin katsomaan Delpyn elokuvan. Mutta se kannatti. Vaikkakin välillä varsin rivoa, dialogi oli äärettömän nautittavaa. Oivaltavaa, nokkelaa, osuvaa, hauskaa ja mitä muita ylisanoja voisin keksiä. Adam Goldbergin hahmo on kirjoitettu loistavasti ja hän itse täyttää sen erinomaisesti. Delpyn vanhempia esittävät Delpyn omat vanhemmat ja ovat osissaan ihastuttavan (kyllä, luit oikein) kepeän raikkaita. Kissakammoni pääsi kyllä osiinsa tässä, olen pahoillani siskopieni, mutten vaan tykkää niistä erityisesti. Mutta älä ole surullinen. Ihmettelen itsekin miten ylistän kaikki elokuvat maasta taivaaseen, mutta ne olivat ensinnäkin hyviä ja toiseksi paljon parempia kuin tavallisessa levityksessä pyörivät rainat. Ikävä kyllä. Tai siis...

Viimeinen, kruunaava kokemus oli Roy Anderssonin Du Levande. En voi sanoa siitä oikeastaan mitään. Uskomattoman kaunis visuaalisesti, äänimaailmallisesti ja miljoonalla muulla tavalla. Ja kuinka monta täydellistä vuorosanaa siinä oli: psykiatri ennen muita. Tämä on jotain ihan muuta. Toivon, että mahdollisimman moni ihminen näkee tämän elokuvan ja tarttuu Goethen kehoitukseen: "Gläds då, du levande, i din ljuvt uppvärmda säng innan Lethes iskalla våg slickar din flyende fot."

Ilonaiheita (nro 32-36) kertyi myös itse elokuvien lisäksi.

- Lasipalatsin valot. Lamput tarkemmin sanottuna.
- se, että elokuvateatteri (Rex) menee täydellisen sysipimeäksi ennen elokuvan alkua
- Lasipalatsin portaikot, etenkin aitioihin menevät
- no, Lasipalatsi
- Kamppi, se näyttää niin pieneltä edestä illan pimeässä