Jos ette vielä tienneet, meillä on meneillään ullakkoraivaus. Se on jatkunut nyt kolmisen kuukautta, eikä loppua näy (mutta älkää kertoko sitä äidille). Kävin tänään läpi mun vanhoja koulukirjoja ja -vihkoja ala- ja yläkouluajoilta, nyt pitäisi vielä lukiokirjat pemottaa. Onneksi avoimesta tai nykyisestä koulusta kirjoja ei oikeastaan ole tullut. Heitin häikäilemättä lähes kaikki tavarat pois, sillä mitäpä sitä tekisi kolmannen luokan neljällä matematiikan vihkolla. Jotain kuitenkin säästin. Aapinen, ensimmäinen matematiikan kirja, sekä ensimmäiset äidinkielen harjoituskirjat saivat jäädä. Samoin unohtamisvihko (kyllä, juuri se) ja muutama äidinkielen vihko, joihin olin raapustanut omia tarinoitani. Eräästä niistä löytyi seuraava runo, jonka olen nyt opetellut ulkoa:

Paapalla paljon hevosia on
enoilla niitä myöskin on
Mumma keittää perunoita
ja minä siivoan karsinoita
Pikkusisko kiljuu aina vaan,
kun se leikkii barbeillaan
Äiti tilkkujaan katselee
ja isä koskaan mitään ei tee

Lapset ovat julmia, mutta runosta voi päätellä myös että olen aina ollut oiva kirjoittaja ja teräväsilmäinen tarkkailija. Heh, ja vaikkei teistä muista kukaan huomaisi sitä tuosta, kaikki on sanottu rakkaudella, ei tosiaankaan pahaa tarkoittaen. Vaikka nyt siltä vähän tuntuukin ;)

Löysin tänään yhdestä kirjasta muuten pätkän, joka iski mun sielun syvyyksiin lujasti. Kirjan nimi on Ystävyyden avaimet tai jotain vastaavaa, ja sen aloitusluvun lopussa todetaan seuraavasti: "Kenties olet kutsujen keskipiste, kenties et ole. Vaikka et olisikaan, voit silti oppia rakastamaan ja saamaan rakkautta. Kuten tuonnempana toteamme, sinulla saattaa olla edellytykset parempiin ihmissuhteisiin kuin tyypillä, joka lampunvarjostin päässään naurattaa seuruetta kaiken iltaa." Ilman kuvan lisäämistä tämän tekstin loppuun ymmärrätte varmaan, etten ole ihan varma haluanko jatkaa kirjan lukemista yhtään tuon edemmäs.