Mykistynyt.

En voi sanoa muuta kuin että pidän edelleen Cate Blanchettista, pikkupoika oli maailman suloisin ja että edes se, että leffakaverina ollut mukamuusikko alkoi kesken kaiken kirjoittamaan mieleensä tullutta biisikehitelmää käteensä, ei häirinnyt kokemusta. Ja täytyy puolustaa kaveria muutenkin, se on parasta leffaseuraa mulle. Aina.

Sain puhe- ja ajattelukyvyn takaisin, eli taitaa olla aika tulla purkautumaan lisää. Elokuva ei ollut täydellinen missään tapauksessa, siinä oli paljon kohtauksia jotka olisi voinut jättää pois, mutta otteessaan se piti luvattoman hyvin koko kaksi ja puolituntisen kestonsa. Jäin jollain tavoin kylmimmäksi Japani-kohtauksissa, ehkä syynä on se, etten ole ikinä erityisemmin ollut kiinnostunut Japanista tai sen kulttuurista, ainakaan sillä palvovalla tavalla, jolla monet ikäiseni (ja varsinkin vähän nuoremmat) Japania katselevat. No joka tapauksessa samaistuin vähiten niihin osiin. Vaikka loppua kohden aloin tuntea sääliä näitäkin hahmoja kohtaan. 

Tiedättekö, yritin kirjoittaa marokon osioista ja meksikosta, mutten saanut järkeviä lauseita aikaiseksi. En pysty sittenkään vielä kommentoimaan tätä kunnolla. Soundtrack oli mahtava, mutta elokuvaa en kykene erittelemään ilman että teksti alkaisi kuulostaa toistolta, liian kliseiseltä ja aivottomalta. Taisi se sittenkin olla aika täydellinen.