Tein tänään sellaisia. Tai oikeammin, yhden uroteon kahdessa vaiheessa.

Asiahan on niin, että meidän seurakunnan autotalli on maailman pahin autonsurmaaja. Kellariin johtaa luiska, johon joku suunnittelija on kaikessa viisaudessaan päättänyt tehdä tiukan (ja jyrkän ja kulmikkaan) mutkan, jotta ajaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Lisäksi koko ensimmäinen osa luiskasta on niin kapea, että oviaukon kohdalla pidättää automaattisesti hengitystään, kun luulee sen auttavan mahtumisessa. Oviaukko kun on myös erinomaisesti suunniteltu... ehkä autot vaan on olleet paljon pienempiä silloin joskus. Onhan se mahdollista. Vanhalla T-Fordilla saattais mahtua sisään erinomaisesti ü.

Olen vältellyt luiskaa tähän saakka onnistuneesti. Mielummin vaikka maksan pysäköinnistä ulkona, kävelen loskassa ja vesisateessa jäiseen autoon ja kuuraan muutaman minuutin ikkunoita, tai vaihtoehtoisesti läkähdyn tulikuumassa pätsissä koko kotimatkan, kuin ajan luiskan alas lukkojen taakse suojaan varkailta, sääolosuhteilta ja parkkimaksuilta. Tänään välttelyn aika kului loppuun. Olin juuri saanut auton kadunvarteen pysähdyksiin kun kaverin mies (ja kaveri hänkin) ajoi oman autonsa tallin ovelle, pysäytti, nousi ulos autosta ja ryhtyi huitomaan minua tulemaan perässään. Ihan niin hullunrohkea en silti ollut, vaan kipusin ensin hänen autoonsa ja sitten tämä maailman herttaisin Mushu opasti sentti sentiltä kuinka talliin oikein kuuluu ajaa. Eikä siinä kaikki. Söpöliini tuli vielä mun kanssa Volvoon ja opasti sen kanssa uudelleen. Illalla (lue yöllä) kun oltiin lähdössä kotiin sama juttu toistui, ulospääsy on nimittäin noin 84 kertaa vaikeampaa kuin alasajo. Mutta autoni on ehjä ja oon suoriutunut tehtävästä, joka liittää mut sukupolvien ketjuun -vasta nyt oon todella meidän seurakuntalainen. Ah autuutta.