Oon kirjoittanut tänä vuonna yhdeksästä näkemästäni elokuvasta. Niiden jälkeen olen nähnyt viisitoista elokuvaa lisää. Ja nyt pitäisi kirjoittaa niistä. Tosin ennen mahdottoman urakan aloittamista haluan sanoa, että iloitsen Espoon kaupungin kulttuurilautakunnan päätöksestä uudelleenvirittää Kino Tapiolan toiminta tämän vuoden aikana, vaikkakin olen samaan aikaan pahoillani siitä, ettei kaupunki tullut teatteria aiemmin pyörittäneen ja sen takia konkurssiin joutuneen Hovilan firman avuksi ajallaan. Nyt elokuviin.

Teatteritarjonta ensin.

Ehdin ennen Oscar-gaalaa käydä katsomassa riittävän määrän ehdokaselokuvia. John Patrick Shanleyn elokuva Doubt oli niistä yksi. Elokuva kiertyy nimensä mukaisesti epäilyksen ympärille, eikä loppukaan tuo katsojalle sitä yleensä tarjottavaa varmaa vastausta. Elokuva sijoittuu 1960-luvun Bronxiin ja katoliseen kouluun, jota johtaa varmalla otteella sisar Aloysius (Meryl Streep). Koulun yhteydessä olevan seurakunnan pastorin virkaa hoitaa rakastettu isä Flynn (Philip Seymour Hoffman), johon elokuvan epäilyt pääasiassa kohdistuvat. Nuori ja välillä banaaliuteen asti lapsellisen säikky sisar James (Amy Adams) kertoo johtajattarelleen arvelevansa, ettei kaikki ole normien mukaista pastorin ja koulun ensimmäisen tummaihoisen poikaoppilaan välillä. Tästä vakuuttuneena Aloysius aloittaa tutkimuksen saadakseen totuuden selville. Ongelmaksi muodostuu vain se, ettei olemassa ole ainuttakaan todistajaa.

Elokuva perustuu ohjaajan omaan näytelmään ja siitä tosiaan välittyykin olo, että tekijä on tuntenut materiaalinsa hyvin. Vaikka tämä yleisesti ottaen on elokuvan voimavara, joissakin kohdissa tuttuus tulee ilmi negatiivisesti. Elokuvassa on muutama kohtaus, josta ainakin kuvittelen aistivani, että ne ovat olleet ohjaaja/käsikirjoittajan mielestä ehdottoman tärkeitä tehdä juuri näin, eivätkä ne sitten aivan toimi valkokankaalla. Esimerkkinä sisar Alouysiuksen esittely, joka on korniudessaan karmea. Näyttelijätyöskentely sen sijaan on etenkin kahden pääosanäyttelijän osalta erinomaista ja myös sivuosaehdokkuuden saanut Viola Davis on muutaman kangasminuuttinsa ajan vangitseva. Sen sijaan Amy Adamsin suorituksen suitsuttamisesta olin ennemminkin hämmentynyt, en ole nähnyt hänen vielä koskaan näytelleen muuta kuin nuorta hyväuskoista typerystä. Elokuvan lähestyessä loppuaan hänen hahmonsa saa hiukan enemmän särmää, mutta kokonaisuutena hahmokuva jää mielestäni hiukan yksitasoiseksi. Elokuvan katolisesta maailmasta välittämään kuvaan uskoo hyvin helposti: en epäile hetkeäkään, etteivätkö nunnat olisi eläneet elämäänsä hyvin tiukan kurin alaisena, kun pastorit samalla mässäilevät omissa oloissaan. Vaikka en uskokaan kaikkien pastorien eläneen aivan niin ylettömässä kontrastissa nunniin nähden, jonkinlainen kontrasti näissä elintyyleissä on varmasti ollut. Sen sijaan pastori Flynnin saarnaustavan oikeellisuuteen en uskonut hetkeäkään. Itse karismaattisessa seurakunnassa kasvaneena ja muita kristinuskon haaroja opiskelleena tiedän, ettei karismaattisia saarnoja ihan noin vain pidetä katolisessa kirkossa viikosta toiseen. Koulun ankara kuri sen sijaan oli vangittu uskottavasti - jälleen omasta kokemuksestani voin sanoa, että sisar Alouysius toi mieleeni eräänkin alakoulun johtajaopettajan...

Kokonaisuutensa elokuva jää vahvojen näyttelijäsuoritustensa ja teemansa kantamisen avulla plussan puolelle joistakin kompasteluista huolimatta. Aihe on sen verran tuhtia tavaraa, että se jää pohdituttamaan jälkeenpäinkin, vaikkei mistään TWBB:n kaltaisesta jälkitutinasta voi puhuakaan, eikä ole tarviskaan. Mikäli katsoja sen sijaan haluaa yleensä nähdä selkeän päätöksen elokuvan esittelemille ongelmille, ei tämä elokuva tule tuottamaan kovin intoutuneita kommentteja. 3/4. 

Revolutionary Roadin näin pitkästä aikaa "kotiteatterissani", eikä ruuhkia tarvinnut pelätä nytkään.  Elokuva perustuu David Yatesin samannimiseen romaaniin ja sijoittuu edellisen elokuvan tavoin lähihistoriaan, 50-luvun Connecticutiin. Tarina kertoo nuoren pariskunnan Frank ja April Wheelerin kamppailusta päästä kiinni hukutettuihin unelmiinsa ja vapauteen tavanomaisuudesta. Oikeastaan se on vähän kuin tarina amerikkalaisen unelman romahtamisesta, tai mistä tahansa elämästä, johon on asetettu täyttymättömiä odotuksia. Frank (Leonardo DiCaprio) tekee tylsää työtä samassa yrityksessä, jossa hänen isänsä työskenteli ja April (Kate Winslet) hoitaa näyttelijänuransa epäonnistuttua heidän lapsiaan kotona. Elokuva näyttää pariskunnan ensimmäisiä yhteisiä vuosia takautumina ja samalla katsojalle selviää, kuinka aiemmin samanlaisista suurista töistä unelmoineita nuoria yhdistää enää naapureiden tavallisuudelle nauraminen.

Elokuvan vahva puoli on teema unelmista ja niiden tavoittelusta, sekä tavallisuuden pelosta. Näyttelijäsuorituksista voin sen sijaan sanoa vain, että ne ovat epätasaiset. Välillä ohjaaja Sam Mendes on saanut vaimonsa ja tämän pitkäaikaisen ystävän näyttämään parhaan osaamisensa, mutta välillä repliikit tuntuvat niin ylinäytellyiltä, että luulee siirtyneensä katsomaan kurjaa teeskentelyä harrastelijateatterin puupenkille. Ainoa oscar-ehdokkuus elokuvalle tuli kiinteistönvälittäjän mielisairasta poikaa näyttelevälle Michael Shannonille. Totuuksia puhuvan hullun rooli on tuskin uusi, mutta puolusti hyvin paikkaansa tässä elokuvassa. Shannonin John Givings on elokuvan ainoa hahmo, joka tuntuu ymmärtävän Wheelerin pariskunnan mielihaluja. Pariskunnan lapsia ei muuten elokuvan aikana juuri näy, he taitavat seisoa synttärihatut päässä yhdessä kohtauksessa ja toisessa juoksennella ulkona, mutta näitä ja muutamaa muuta kohtausta lukuunottamatta pariskunta voisi yhtä hyvin olla lapseton. Tämä on kuulemma totuudenmukaista 50-luvun elämälle. Tiedä häntä. Hmm. (Iski väsy, en jaksa mitenkään kirjoittaa enää mitään noista lopuista elokuvista nyt, tulen jatkamaan joskus myöhemmin.) Pieniä huomioita vielä - Frankin sulautuminen kaiken maailman tavallisten tallukoiden joukkoon on toteutettu hyvin ja muutenkin ajankuva on tehokas. Tai mitä reilu parikymppinen siitä voi tietää, mutta mielikuviani se ainakin vastaa. Vaikka elokuva onkin ihan hyvä, siitä puuttuu jotain olennaista. Lähdin teatterista muistellen, että tämä elokuva oli yksi parhaan elokuvan ehdokkaista ja ajattelin "mutta miten se voi olla?", mikä kertonee jotain. Mutta siihen vaikutti erityisesti näyttelijäsuoritusten heittelevyys. Jos olette nähneet trailerin, maistiainen huonosta näyttelijätyöstä on siinä: Winslet nojautuu eteenpäin ja hönkii "It was a lie". Kohtaus on onneksi poistettu lopullisesta elokuvasta, kuten moni muukin trailerin kohta, mutta silti samantyylisiä ylilyöntejä löytyy valmiista tuotteestakin. Mutta kuten sanottu, teema ja ne näyttelijöiden vahvat hetket kantavat rainaa kyllä.

Frost/Nixon yllätti puolestaan todella positiivisesti. Elokuva, jonka suurimmat jännitteet keskittyvät kahden miehen väliseen vuoropuheluun, ei jokaisen tekemänä onnistu olemaan oikeasti kiinnostava ja otteessaan pitävä, mutta Ron Howard ja käsikirjoittaja Peter Morgan (mm. The Queen ja The Last King of Scotland), sekä pääosakaksikko Frank Langella ja Michael Sheen pystyvät tuohon ihmetekoon. Näyttelijäkaksikosta näkee, että he tuntevat roolihahmonsa (molemmat ovat näytelleet lavaversiossa) ja etenkin Langella loistaa jokaisena kankaalla viettämänään hetkenä. Matthew Macfadyen, joka tunnetaan Spooksien Tom Quinnina ja etenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon Fitzwilliam Darcyna on ikävä kyllä joutunut pukeutumaan järkyttävään seiskarifledaan, mutta mitäs me pienistä - ei häntä tässä muista edes juuri seurata pääkaksikon intesiiviseltä kanssakäymiseltä. Woody Allenin uusimmasta framille noussut Rebecca Hall on tässä elokuvassa täysi statisti, jonka tehtävänä on kuskata ruokaa sotastrategiaansa laativalle miesnelikolle (Frost, Reston, Birt ja Zelnick). Mutta hän näyttää hetki hetkeltä enemmän kaveriltani Jemskulta. (Oh yes, I have friends that pretty ;)

Pitääkö tästä elokuvasta kertoa juonta? Ei kai sentään, eikä sitä mielestäni tarvitse edes kerrata ennen elokuvaan menoa, se tulee ihan riittävästi esiin elokuvan kulkiessa kohti loppua. Enkä nyt kerro kyllä mitään muutakaan. Jos polittisia ja yhteiskunnallisia asioita liippaavat hienosti näytellyt draamat kiinnostavat, tämä kannattaa käydä katsomassa. Ei tämä kenenkään maailmaa mullista (paitsi jos on täysin tietämätön erään amerikan presidentin tarinasta), eikä varmaankaan jää punaisin kirjaimin elokuvahistoriaan, mutta laadukasta työtä se on joka tapauksessa.

Viimeisenä tekona ennen Cinicanin lähtöä Saksaan käytiin Bristolissa Tuupan kanssa (ja cc oli yllättäen mukana myös) katsomassa The Curious Case of Benjamin Button. Cc ei ollut ikinä ennen istunut parven ekalla rivillä, mutta oli elokuvan jälkeen sitä mieltä, että sen parempaa paikkaa ei olekaan. Eikä olekaan. Elokuvan juoni on varmaankin kaikille kohtuullisen hyvin selvillä. Jos ei, niin annan vinkin: "My name is Benjamin Button and I was born under unusual circumstances..." Joko nyt tiedätte? Joo, niin ajattelinkin. Elokuva perustuu saman nimiseen novelliin ja käsikirjoituksen on muokannut Eric "Forrest Gump" Roth. Ohjaajana on toiminut aiemminkin menestystä niittänyt David Fincher (mm. Se7en, Fight Club ja Zodiac). Pääosissa nähdään kunnollisia näyttelijöitä: Benjamin Buttonia tulkitsee Brad Pitt ja hänen kahta rakastettuaan Tilda Swinton sekä Cate Blanchett. Koska tarinan perusrakenne on kaikille kohtalaisen selvä (I presume), en käytä aikaa sen puimiseen, vaan kerron, mikä elokuvassa oli mielestäni hyvää ja mikä huonoa. Moninkertaisesti palkittuja erikoisefektejä tuskin tarvitsee niitäkään erikseen hienoutena mainita, tosin jos odottaa näkevänsä vielä jotain ihmeellistä nähtyään trailerin, odottaa turhaan. Mutta kun tietokoneella on saatu näinkin aidon näköinen ihminen toimimaan, siinä pitäisi riittää ihmettelemistä koko elokuvan keston ajaksi. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja sen piiiitkän keston aikana ehditään kiertämään jos minkäkinlaista maailman kolkkaa. Näyttelijäntyö on erinomaista, kuten tämän tasoisilta näyttelijöiltä voi odottaakin. Kummallinen ratkaisu sen sijaan oli dupata Daisyn lapsuuden ääni - siihen on lytätty päällekkäin Blanchettin ja lapsinäyttelijän ääniraidat... Lopputulos oli hiukan aavemainen. Benjaminin nuortuminen sujui jollain tapaa hirmu luontevasti, eikä se ainakaan minulle tuottanut turhautumista. (Jotkut ovat valittaneet, että aihe on niin absurdi, ettei tarinaan voi samaistua.) Hehe, en tosin tiedä kuinka onnellisia ovat tyttöystäviensä kanssa elokuvaa katsomaan saapuneet nuoret miehet, kun elokuvan puolivälissä itsensä ikäinen Brad Pitt astuu kuvaan ja Blanchett katsoo häntä ja kuiskaa "Look at you, you are perfect" ja jokainen näistä tyttöystävistä huokaa ihastuksesta. Mutta onneksi se nuorentuminen jatkuu siitä edelleen, niin että ehkä niillä omilla poikaystävillä on edes jotain mahdollisuuksia menestyä tässä kaksinkamppailussa ;) Elokuvan selkein huono puoli on sen pituus. Lopputulosta olisi saanut lyhentää ainakin puolella tunnilla ja muutamia selkeitä teemoja olisi voinut jättää pois, sillä nyt ne ovat turhan alleviivaavia. Elokuvan avulla kun voi kertoa asioita hiukan hienovaraisemminkin. Sikäli tämä onkin kummallinen yhdistelmä, että elokuvan kuvakieli hönkii herkkyyttä, mutta käsikirjoitus tuntuu välillä huutavan vähän turhan kuuluvasti. All in all hieno draama, mutta tuskin hankin kotiin omaksi.

Ilman minkäänlaista käsitystä historiasta marssin Kinopalatsin päivänäytökseen katsomaan elokuvan Che: Part I. Joudun nyt heti perumaan edellisen lauseen sanojani, koska tietenkin mulla oli jonkinlainen hatara käsitys historiasta, oon kuitenkin aikanani käynyt yhteiskuntapainottaisen lukion, mutta kovin heikoksi on jäänyt tietämys Kuuban vallankumouksesta ja sen johtohenkilöistä. Tai siis, tietenkin tiedän Castrot ja ... No ehkä ymmärrätte. Tai sitten ette. Mii not keer. Elokuva on siis ensimmäinen puolikas Che Guevaran elämästä kertovasta duosta, jonka toinen osa tulee Suomessa valkokankaille huhtikuun lopussa. Ensimmäinen osa käsittelee Chen aikaa Kuubassa, kun taas toinen keskittyy Bolivian kauteen ja mestauttamiseen (mistä en tiennyt mitään. Enkä siis tietenkään vieläkään tiedä. Mutta ehkä kuukauden päästä asiat on eri mallilla.) Elokuva on pääosanäyttelijä Benicio Del Toron voimannäytös, ensinnäkin siksi, että hän on roolissaan uskomattoman hieno (ja pidän hänen sivuuttamistaan Oscareissa yhtä käsittämättömänä kuin Sally Hawkinsin), mutta toiseksi siksi, että hän on työskennellyt vuosia rahoituksen ja muiden tuottamisjuttujen parissa saadakseen kyseisen elokuvan tehtyä. Ohjaajaksi on löytynyt Del Toron kanssa ennenkin yhteistyötä tehnyt Steven Soderbergh, joka tapansa mukaan on myöskin kuvannut elokuvan itse. Chetä kuvataan elokuvassa jollain tapaa kaukaa, mutta silti Del Toro onnistuu olemaan intensiivisesti läsnä jokaisessa kohtauksessa. Hahmosta on onnistuttu tekemään ristiriitainen - hän on samaan aikaan joukkojensa ja maalaisten kunnosta huolehtiva älykkö lääkäri ja julmia surmatöitä johtava sissisoturi. Samaa briljanttitasoa eivät edusta muut elokuvan näyttelijät, joista Demián Bichirin tulkitsemaa Fidel Castroa kuvattiin City-lehdessä luisuhartiaiseksi sambakoulun opettajaksi.

Elokuvassa on melko dokumentaarinen ote, mikä ainakin omasta mielestäni on sen vahvuus. Joudun myöntämään, että jossain vaiheessa taisteluiden aikana aloin jo tylsistyä, olisin seurannut sen verran innokkaasti sissijoukon viidakkoasustelua, mutta loppuräiskintä nosti elokuvan takaisin alun hyvälle tasolle. Guevaran tarinaa tuntematon kun olin, ihmettelin vähän loppuun ilmestyneen naisen roolia, hän kun tuntui vain roikkuvan mukana, mutta sain jälkeenpäin selville, että kyseessä oli Guevaran tuleva vaimo - oletettavasti siis tärkeä osa seuraavaa elokuvaa, jota jään tämän jälkeen odottamaan innolla.

Yhtenä perjantaipäivänä (niin siis viikko sitten, koska nyt on taas perjantai, näin hitaasti saan tätä kirjoitusta etenemään) kävin katsomassa kolme elokuvaa putkeen, ja taisin tehdä ennätykseni (mitään LOTR-putkia ei lasketa, koska en ole nähnyt niitä peräkkäin elokuvateatterissa). Etenkin kun yksi niistä oli lähes kolmituntinen ja kaksi muutakin vähän yli kaksituntisia. Näistä ensimmäinen oli ja Studio Ghiblin ja Miyazakin klassikko Laputa - linna taivaalla, eli Tenkû no shiro Rapyuta, vuodelta 1986. Kuten jo syksyllä sanoin, olen tosi iloinen siitä, että Cinema Mondo täyttää lupauksensa tuoda Miyazakin elokuvat Suomeen, ja vielä teatterilevitykseen. En ehkä voi kertoa kuinka innoissani olen siitä mahdollisuudesta, että pääsisin nyt syksyllä katsomaan Prinsessa Mononokea teatteriin.... Sellaista toivoa viime vuoden rakkautta&anarkiassa vähän nimittäin raotettiin. No joka tapauksessa nyt olen nähnyt Laputan. Tarina kertoo tytöstä ja pojasta jotka etsivät legendaarista lentävää kaupunkia Laputaa perässään niin valtion salainen palvelu ja armeija kuin ilmarosvotkin. Päähenkilö on yllättäen nuori, vahva nainen, ja niin tutun näköinen, että yleisöstä kuului elokuvan alettua innokas about 5-vuotiaan ääni: "Kiki! .... No ainakin ihan Kikin näköinen" Henkilökohtaisena mielipiteenäni tahdon muuten ilmaista, että minkäikinä ikäinen tuo lapsi oli, hän oli liian nuori katsomaan näin jännää elokuvaa elokuvateatterissa. Vaikka tarina on luonnollisesti suunnattu myös lapsille, siinä on aika pelottavia kohtia, eikä ikärajaa K-7 ole laitettu sille turhaan. Vanhemmat jotka haluavat näyttää liian pienille lapsilleen elokuvia joita itse pitävät khuuleina pitäisi motata. Joka tapauksessa tarina on tuttua Miyazakia - lentokohtauksia ja luonnon ja ihmisten välistä yhteiseloa ja sen puutetta. Ehkä tuo luontoon suhtautumisen edistyksellisyys tekee näistä elokuvista yhä ajankohtaisia, mutta Japanissa luonnon ja ihmisen välinen suhde on tietysti uskonnon takia ollut aina erilainen kuin länsimaissa. Tarinaan on lainattu paloja tutuista teoksista kuten Gulliverin matkoista ja Atlantiksen tarusta. Tässä välissä unohduin niin tutkimaan Atlantiksen legendaa, etten enää muista mitä mun piti kirjoittaa. (Antakaa anteeksi, oon vääntänyt näitä tekstejä tänään jo 1,5 tuntia.) Elokuvan tarina on selkeämpi kuin Miyazakin edellisen Nausicaän, ja se on sille selvä etu. Tämä ei kuitenkaan ole Ghiblin tuotoksista lemppareitani, mutta hieno yhtä kaikki ja varmasti ainakin isommat lapset tästä nauttivat ja myös ne aikuisemmat, jotka pitävät viittauksista tosielämän ongelmiin piirrettyjen avulla.

The Dutchess oli perjantai-illan viimeinen elokuva, mutta nähtävästi käsittelen sen nyt tässä ennen tuota keskimmäistä. Kävin katsomassa tämän Maximissa, enkä tosiaankaan aio kertoa missä istuin, koska se oli paras paikka ikinä, enkä halua sinne muita. Onneksi Maximissa ei muutenkaan käy koskaan ketään Ü. Elokuvaa on mainostettu prinsessa Dianalla, mikä on ehkä hiukkasen mautonta, muttei pilannut itse elokuvaa. Tarina kertoo Georgiana Spencerin (Keira Knightley) tarinan. Hänet naitetaan Englannin toiseksi vaikutusvaltaisimmalle miehelle, Devonshiren herttualle, (Ralph Fiennes) tuottamaan tälle perijä. Kun poikaa ei ala kuulua, mutta tyttöjä tulee tuutin täydeltä, herttua kääntää huomionsa epäonnistuneesta vaimostaan koiriinsa ja rakastajattariinsa. Georgiana ei kuitenkaan kovin helpolla taivu nurkkaan heitetyn rukkasen rooliin, vaan siirtää voimavaransa politiikkaan ja löytää myös itselleen rakastajan. Aika perustavan laatuista epookkidraamaa siis. Puvustus ja lavastus on todella laadukkaasti toteutettu ja Knightley sopii rooliinsa nuorena herttuattarena. Fiennes on tapansa mukaan hyvä, mutta tuntuu vähän, että hänen kykynsä menevät tässä elokuvassa hukkaan. Hän kuitenkin onnistuu siinä missä moni muu olisi epäonnistunut, nimittäin henkilöhahmonsa tekemisessä samaistuttavaksi ja jopa vähän säälittäväksi. Siis siinä merkityksessä, että häntä kohtaan voi tuntea myötätuntoa. Epookkien ystävät pitävät tästä, muut eivät edes tule katsomaan. Mutta varoitus kuitenkin niille jotka harkitsevat katsomista tietämättä elokuvasta sen enempää: lipunmyyjä saattaa kuvailla elokuvaa "tavalliseksi romanttiseksi draamaksi" mutta sitä se ei ole. Älkää ikinä uskoko lipunmyyjiä. Ne on harvemmin nähneet niitä elokuvia joita ne myy. Tai ehkä itse käyn vaan katsomassa vääränlaisia elokuvia.

Watchmen on viimeinen teatterissa nähty elokuva, josta aion tähän postaukseen kirjoittaa. Mun ei tosiaan ollut tarkoitus mennä katsomaan tätä, mutta sitten näin trailerin. Ja näin sen toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja kun olin nähnyt sen kuusi kertaa, se oli tehnyt tehtävänsä ja myynyt elokuvan mulle. Niinpä sitten marssin Tennarin 1-saliin juhlistamaan elokuvan ensi-iltaa. Tätä katselukokemusarvostelua pitää pohjustaa kahdella asialla: ensinnäkin, en ole lukenut sarjakuvaa. Toiseksi, mun vieressä istui mies, joka söi kuivalihaa pussista ja joi jotain aivan järkyttävän pahan hajuista juomaa (luultavasti siis energiajuomaa), niin että mua oksetti pitkän aikaa ja elokuvan puolivälissä päänsärky oli niin kova, että jouduin koukkimaan laukusta särkylääkettä. Onneksi oli kerrankin vettä mukana. (Mulla oli hyvin lyhyet vaihtoajat elokuvien välillä silloin perjantaina, joten söin eväshedelmiä kiivetessäni portaita tai odottaessani mainosten loppumista.) Toisella puolellani istui muuten kaksi kohta kolmekymppistä miestä, joista toinen kysyi toiselta ennen elokuvan alkua "Nii, olitko sä lukenut tän sarjakuvan? Vai ootko sä joku trendsetteri?" Mun vähän huvitti. Ja ehkä vähän hävetti sen puolesta. Tämän kerrottuani voinen aloittaa. 

Elokuvan juoni on liian sekava selittämistä varten ja muutenkin ohjaus ym tiedot löydätte kyllä netistä. Pääpointti on se, että eletään vaihtoehtoista vuotta 1985 ja maailma (siis Yhdysvallat ja Neuvostoliitto) on ajautumassa ydinsotaan. Elokuvan tarina kuitenkin alkaa yhden naamiosankarin, Koomikon, murhasta. Toverinsa kuolemaa lähtee tutkimaan Vartijoiden (Watchmen juu nou) kiehtovin jäsen, Rorschach, joka on kuulemma sosiopaatti. Ja aika sekopäiseksi hän tosiaan osoittautuu seuraavan kolmen tunnin aikana. En katsomaan mennessäni odottanut supersankarielokuvaa sanan perinteisessä merkityksessä, mutta odotin jotain The Dark Knightin tapaista. Sellaista ei ollut luvassa. Tämän elokuvan maailma on paljon, paljon synkempi, eikä tarina yhtä suoraviivainen. Oikeastaan elokuva koostuu kunkin "supersankarin" hahmotarinasta. Tosin osa heistä jää vähän vähemmälle huomiolle (Yöpöllö& Ozymandias). Taustalla pyörii myös salapoliisitarina Koomikon murhan selvittämiseksi, mutta se tuppaa sekä tekijöiltä, että katsojilta unohtumaan aika pitkiksi ajoiksi. Elokuva on raaka ja hyvin synkkä. Se sisältää väkivaltaa riittämiin asti - niin paljon että kahdessa kohtauksessa päätin katsella muualle. Äänitehosteet riittivät kertomaan ihan tarpeeksi. Lisäksi elokuva hyppii ajasta toiseen ja muisteloista toisiin muisteloihin ja jopa planeetalta toiselle. Jos siis ei ole valmistautunut seuraamaan tarinaa tarkkaavaisesti, kannattaa ehkä unohtaa koko juttu. Planeetan vaihdosta on muuten sanottava, että itse en ole lainkaan ymmärtänyt miksi Mars-kohtauksista on vaahdottu niin paljon. Anteeksi nyt vaan, mutta mikä niissä oli niin ihmeellistä? Omasta mielestäni ne olivat elokuvan pohjanoteeraus, siis jos ei lasketa parin "näyttelijän" olemassaoloa. Jos ihastelun aiheena ovat visuaaliset efektit, niin okei, se on mielipidekysymys, mutta jos planeetalla tapahtuvat tapahtumat, niin voi hyvää päivää. Jos mun tajunnan pitäisi räjähtää ajatuksesta, että "ihminen on ihme" niin aika kauas toivotusta efektistä se jää - oon tiennyt sen 3-vuotiaasta asti. Tietysti voisi ajatella asiaa niin, että jumalankaltainen hahmo (Tohtori Manhattan) on ehkä ylivoimainen kaikessa muussa, mutta unohtanut ihmisyyden täysin, niinkuin tietysti onkin, mutta kliimaksiksi kohta on kyllä varsin kliseinen. Ja muutenkin "tulin nyt hakemaan sinut kääntämään pääni" on jotain niin pöperöä, ettei siinäkään ole mitään järkeä. Tai ehkä negatiivisuuteen vaikuttaa se, että sinisen miehen vastanäyttelijänä toimii nainen, jonka läsnäolo valkokankaalla on aika kivuliasta katsottavaa. Anteeksi myös kaikille ruotsalaisille, mutta Malin Akerman ei tosiaan tunnu kovin näyttelijäkykyiseltä. Jokainen hänen kohtauksistaan on karmea. Piste. Ja kun nyt näyttelijöihin päästiin, niin toinen kamaluus on maailmankaikkeuden viisain mies herra O (Matthew Goode), jonka käsittely henkilöhahmona jää kauaskauas muista. Hänen menneisyyttään ei käsitellä oikeastaan lainkaan ja kun hän vihdoin elokuvan lopussa pääsee vauhtiin, eivät hänen tekonsa ole missään tasapainossa keskenään. En halua pilata kenenkään katselukokemusta, joten jätetään asiat sikseen. Hyvää työtä tekevät sen sijaan Koomikkona nähtävä Jeffrey Dean Morgan ja kohtalaisen hyvän Jumalmiehen luova Billy Crudup. Yöpöllönä nähtävä Patrick Wilson jää harmittoman mitättömäksi, mutta on sellaisena luonteva (hehee, kuulostaa vähän julmalta) ja kaikkein inhimillisin. Elokuva on kuitenkin Jackie Earle Haleyn juhlaa. Hän on uskomattoman vahva Rorschachina ja hallitsee jokaista kohtausta maskin kanssa tai ilman. Silk Spectren, jolla on myös joku suomenkielinen nimi, jota en nyt muista, äitinä ja edellisenä Silk Spectrenä nähdään Carla Gucino, joka toimii nuorena ihan hyvin, mutta on 67-vuotiaana äitinä kammottava. Ensinnäkään hän ei näytä 67-vuotiaalta, vaan 35-vuotiaalta, jonka huolimaton ja köyhä maskeerausosasto on yrittänyt kovassa kiireessä muuttaa vanhan näköiseksi, eikä hän myöskään näyttele kovin uskottavasti 70 ikävuotta lähestyvää murrettua entistä supersankaria.

Elokuva on visuaalisesti hieno (taisin kirjoittaa näin jo jostain elokuvasta tänään). Kaunis se ei ole, mutta hieno kyllä. Elokuvan maailma ei ole uskottava (The Dark Knightin maailma on uskottavampi kuin tämän, vaikken haluakaan näitä kahta elokuvaa verrata. En oikeasti.), mutta hieno kyllä. Vaikkakin hieno on ehkä vähän kummallinen sana käytettäväksi maailmasta, jossa moraalinvartijat ovat moraalittomia itse. Tai ainakin muuten tosi sekaisin. Mutta sellainenhan maailma osittain on. Soundtrack on loistava yhtä  kahta kamaluutta lukuunottamatta (Cohenin Halleluja on vaan liikaa, samoin Ride of the Valkyries) ja nautiskelin siitä kaikin siemauksin. Elokuvan heittämät moraalidilemmat aiheuttavat varmasti keskustelua katsojien keskuudessa (siis niiden jotka eivät ole käyneet keskusteluja jo silloin 80-luvun lopulla, kun sarjakuva ilmestyi) ja hyvä niin. Yhtään herkille katsojille tätä ei voi suositella. Enkä usko että myöskään aivottomasta viihteestä nauttivat jaksaisivat istua koko kolmen tunnin pätkää teatterissa, etenkään kun tarinaan on pakko vähän keskittyä jotta pysyisi kärryillä. Johan kuulosti ylimieliseltä. Vaikka joissain osa-alueissa elokuvan tekijät ovat onnistuneet todella hienosti, lähtötekstin massiviisuus on hieman ongelmallinen seikka. Jotkin sivuhahmot ohitetaan ilman minkäänlaisia perusteita niiden olemassaololle, joten oletan niistä olevan olemassa enemmän materiaalia sarjakuvassa. Mielestäni elokuva on kuitenkin onnistuttu rakentamaan kohtalaisen hyvin siten, että tällaiset tekstiä lukemattomatkin pystyvät sitä seuraamaan, vaikka joitakin fanien vuoksi mukana pidettyjä elementtejä voikin elokuvan kannalta pitää turhina. Elokuva on herättänyt aika paljon tunteita, ja myöskin aika paljon alussa kuvaamaani Tennarissa kohtaamaani elitismiä, mutta rehellisyden nimissä siinä on sekä hyvät että huonot puolensa, ja samaa uskallan väittää myös alkuperäismateriaalista jopa sitä lukematta. Se, että jokin on saavuttanut kulttiaseman, tai edes maininnan Timesin parhaiden teosten joukossa, ei tarkoita, että teos olisi täydellinen ja sitä täytyy voida arvostella pelkäämättä hakatuksi tulemista. Haukkumiselta ei edes kannata yrittää välttyä. Mutta tämä ei siis tarkoita ettenkö olisi pitänyt elokuvasta, ainakaan siis siinä määrin kuin tällaisesta elokuvasta voi pitää. Pidin nimittäin. Siinä oli selkeitä puutteita (kuten on 99%:ssa kaikista elokuvista), mutta myös paljon hyvää ja erityisesti paljon siistejä juttuja.

Jälkipuintina haluan sanoa vielä, että mulla on mennyt maku elokuvan käsikirjoittajaan, joka kirjoitti anelukirjeen maailman ihmisille, jotta he menisivät katsomaan elokuvan toista kertaa elokuvateatteriin, pitävät he siitä tai ei. Kirjeen voi lukea esimerkiksi täältä. Ymmärrän pointtina sen, että lipputulot vaikuttavat tulevien elokuvien tyyppeihin (DateMoviet, Mitäs me spartalaiset jne.) mutta siitä huolimatta tällainen anelu on mun mielestä ällöttävää. Etenkin kun tyyppi kehtaa verrata elokuvaansa alan klassikkoihin. Brrh. Jos teksti olis edes kirjoitettu ylpeästi, mutta kun se on osittain kamalaa nöyristelyä. Yäk.

Lopuksi kotona katsottuja, joista on nyt kulunut niin pitkä aika, että luonnehdin niitä vain lauseella tai parilla:

3:10 to Yuma on klassikkolänkkärin päivitys pääosissaan Christian Bale ja Russell Crowe. Elokuva on tosi hyvä. Crowe näyttelee gangsterijoukon kuuluisaa johtajaa ja Bale sodassa haavoittunutta perheellistä maatilallista, joka ajautuu Crowen tielle. Molemmat pääosanesittäjät ovat osissaan loistavia, mikä ei tietenkään ole yllätys kun kyse on Balesta ja Crowesta. Tarina kiinnostaa alusta loppuun ja onnistuu olemaan machoilun lisäksi tarpeeksi sydäntä särkevä. Oikein hyvä.

The New World on Terrence Malickin ohjaama Pocahontasin tarina, jota edellisen elokuvan tavoin kannattelee kaksi loistavaa näyttelijää – Christian Bale ja Colin Farrell. The New Worldia kuitenkin määrittää näyttelijöitä enemmän Malickin tapa ohjata ja käyttää valkokangasta. Tarinan tempo on hidas ja oikeastaan melko epätarinamainen. Kuvat ovat hienoja ja niille annetaan aikaa – vielä enemmän kuin Troellin elokuvassa Ikuistetut hetket, josta mainitsin joskus aiemmin. Elokuva tuntuu enemmänkin taide-elokuvalta, eikä ihan kuka tahansa Tapi Tallukka välttämättä jaksa elokuvaan keskittyä. Mutta jos jaksaa, se palkitaan.

Jules et Jim on tietysti eurooppalaisten klassikoiden klassikko, ja onnistuin näkemään sen viimein. Elokuva onnistui jotenkin ohittamaan minulta sen, että sen keston aikana käydään läpi 30 vuotta. Sain sen selville vasta myöhemmin Ebertin arviota lukiessani. Elokuva kertoo hienosti nuoruuden ideologioista ja haaveista ja niiden musertumisesta elämän jalkoihin. Mulla oli tästä joitakin muitakin ajatuksia, mutta en muista niitä juuri nyt. En ollut ihan varma elokuva päättyessä siitä, pidinkö siitä vai en, mutta nyt olen kääntynyt sille kannalle, että pidin.

Ladykillers (1955). Ealing-klassikko. Alec Guinnes. Rakastan sitä miestä. Siinä tämä elokuva pähkinänkuoressa.

Léon esittelee nuoren Natalie Portmanin, joka perheensä murhan jälkeen pestautuu, tai pikemminkin ripustautuu, ammattitappajan oppilaaksi. Kaksikon (parina Jean Reno) yhteiselo takkuilee aluksi, mutta pian he löytävät yhteisen sävelen – yhteinen maali heillä jo olikin – tytön vanhempien murhaajien tappaminen. Gary Oldman nautiskelee herkullisesta roolistaan pahiksena – ja sietääkin.

Killer's Kiss on Kubrickin minimaalisella budjetilla tekemä esikoiselokuva, joka kertoo nuoresta miehestä ja naisesta, jotka tapaavat, rakastuvat (tai ainakin mies rakastuu) ja päättävät karata kohti parempaa elämää. Luonnollisesti suunnitelmien eteen asettuvat tanssikerhon (ie bordellin) isäntä, tämän henkivartijatappaja-apulaiset, sekä muuten vaan parivaljakon perässä roikkuvat poliisit. Ohjaaja onnistuu pitämään langat käsissään hyvin ja tarina pysyy kasassa. Erikoismaininta ihanasta, vain hieman yli tunnin kestosta.

The Third Man eli lisää klassikoita. Ööm. Hmm. Mitä sanoisin. En tiedä. Annoin sille joka tapauksessa imdb:ssä 7 pistettä, joten oon pitänyt sitä ihan hyvänä elokuvana. En sano mitään. Telkkarista tulee jääkiekkoa.