Vaikka Espoo Cinésta on kulunut jo pari viikkoa, en ole vieläkään ehtinyt sanoa sen aikana katsastamistani leffoista mitään. Nyt, viikko ennen R&A:n alkua elämme viimeisiä hetkiä kyseisen toiminnon suorittamiseksi. Tässä siis jälkimaku festareista. Tämä oli minulle toinen kerta vapaaehtoisesti mukana, nuorempana käytiin muutama kerta koulusta päin katsomassa jokin lasten-/nuortensarjan elokuva. Kokemus jäi nyt neljään elokuvaan, enkä oikeastaan löytänyt näiden neljän ulkopuolelta muita kiinnostavalta kuulostavia vaihtoehtoja.

Ensimmäinen katsastus oli El mundo español-sarjan AzulOscuroCasiNegro (DarkBlueAlmostBlack). Kyseessä on ohjaajan esikoiselokuva, jota on palkittu (en tiedä missä) niin käsikirjoituksesta, näyttelijäsuorituksista kuin ohjauksestakin. Elokuva keskittyy Jorge -nimisen nuoren miehen ja hänen lähipiirinsä elämään. Jorge hoitaa halvaantunutta isäänsä ja toimii siinä sivussa talonmiehenä. Kun Jorgen veli Antonio ilmoittaa vankilasta löytäneensä tyttöystävän, jolle Jorgen pitäisi tulla veljenpalveluksena tekemään lapsi, tarina alkaa mutkistua. Lisäväriä tapahtumiin luo Jorgen katolla naapurin hierojaa vakoileva, itsensä hukannut ja hyväksyntää hakeva ystävä. Henkilökaartiin kuuluu myös Jorgea itsestäänselvyytenä pitävä tyttöystävä, joka lopulta onneksi saa maistaa osansa siitä mitä seuraa, kun nostaa itsensä muiden yläpuolelle eikä ota toista vakavasti. Tarinassa oli osittain hyvää draivia ja jotkin henkilötarinat koskettivat, mutta eivät kovin muistettavasti. (Jouduin lunttaamaan perusjuonen ja henkilöt tätä kirjoitusta varten.) Osa juonesta tuntui täysin turhalta ja etenkin yhden sivujuonen moraali jäi kovasti epäselväksi. Vaikka muita henkilöitä pyöritettiin kankaalla jonkin verran, he tuntuivat edustavan kukin vain yhtä luonteenpiirrettä tai ominaisuutta, joka korosti päähenkilön hahmoa. Ei huono ajatus sinänsä, mutta keksin sen liian myöhään, (just äsken) jotta se olisi ehtinyt vaikuttaa ajatuksiini elokuvasta. Ehkä tarina olisi iskenyt paremmin, jos tosiaan olisin peilannut päähenkilöä muihin koko tarinan ajan, enkä yrittänyt löytää heille jotain omaa osiota. Kuka tietää. Kaverini piti tästä, hän rankkasi elokuvan parhaaksi katsastamakseen kaikista neljästä festarirainasta.

Toinen elokuvakäynti suuntautui Chris Noonanin Miss Potteriin. En tiennyt kirjailijan elämästä mitään ennen elokuvaa, ja se oli ehkä hyvä asia. Tosin tarina oli luettavissa kankaalta melko aikaisesta vaiheesta lähtien. Tästä leffasta vahvin muistikuva on loistavasta lavastuksesta ja naissivuosaa esittävän Emily Watsonin erinomaisesta suorituksesta. Zellweger mutristelee suutaan jokaisessa elokuvassaan samalla tavalla, mutta onneksi Bridget Jonesin hompsuisuus oli onnistuttu vaihtamaan edes Bellatrix Potterin hompsuisuuteen. Vaikken hompsuisuudesta pahemmin perustakaan. Ewan McGregor on aina yhtä ihana, jopa sellaisten viiksien kanssa, joita suomenkielinen sana karmea ei riitä kuvaamaan. Tarina oli surullinen, mutta minulle jäi sellainen olo, että tunteet olisi pystynyt viemään vielä syvemmälle tasolle. Nyt hompsuisuus ja häsellys vei terää mahdolliselta viiltävyydeltä. Tai ehkä elokuva oli vain liian lyhyt. Jostain syystä silti rankkasin tämän parhaaksi neljästä.

Päätöspäivänä katsoimme kaksi elokuvaa putkeen. Se kostautui vähän jälkimmäistä elokuvaa katsoessa, mutta selvisimme kuitenkin kunnialla. Ensin vuorossa oli toinen englantilaisen naisen elämänkertateos Becoming Jane. Odotin siltä paljon enemmän. Jos Miss Potter ei tuntunut pääsevän tarpeeksi syvälle, tämä oli vain pintaraapaisu omaan aiheeseensa. Näkymät olivat jälleen kauniita, samoin osa kohtauksistakin, mutta niistä liian monet olivat suoria kopioita pari vuotta sitten valmistuneesta Pride&Prejudice:n elokuvaversiosta. Tavallaan ymmärän niiden olemassaolon, mutta minua ne jäivät pidemmän päälle harmittamaan. Harry Potter -elokuvien näyttelijät ilahduttavat aina hypähdellessään esiin (ja kyllä, olen pahoillani, mutta miellän myös Maggie Smithin Harry Potter-näytteljinä), eivät siitä syystä että kyseiset elokuvat häikäisisivät loisteliaisuudellaan, mutta oma tunnesiteeni Harry Potter-käsitteeseen peittoaa elokuvien epäonnistumiset. James McAvoy on maailmankaikkeuden suloisin poika tällä hetkellä, joten hänen näkymisestään pitämiseen ei paljon vaadita. Onneksi poika osaa myös näytellä (tai sitten söpöys on sokaissut minut), niin ettei tarvitse hävetä. Tämä elokuva on siten erilainen kokemus Miss Potteriin verrattuna, että tiesin Jane Austenin elämästä etukäteen. En tiedä oliko siitä enemmän hyötyä vai haittaa, sillä olin kyllä surullinen hahmojen puolesta etukäteen, mutta suruni ei vetänyt vertoja vieressä istuneen siskon nyyhkytykseen. Täytyy melkein sanoa, että ilman Jamesia tämä olisi vajonnut syvälle minun arvostelussani. Niin ja hei, miksi niitä kosijoita piti olla niin tajuttoman paljon?

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä kosketus venäläiseen elokuvaan Izgnanijen (The Banishment) muodossa. Tarina -pakomatka kaupunkilähiöstä idylliseen maalaismaisemaan, jonka painostava ja salaileva tunnelma repii lopulta kaiken hajalle - oli todella vaikuttavaa katsottavaa. Hahmot olivat raadollisella tavalla kaikista viikon aikana näkemistäni todellisimpia ja moniulotteisempia, eivätkä muiden elokuvien monimutkaiset suhteet vaikuttaneet lähestulkoonkaan yhtä todellisen kiemuraisilta ja salaperäisiltä kuin tässä venäläisessä kaunokaisessa. Kuvat olivat henkeäsalpaavia. Rakastuin siniseen uudelleen tämän elokuvan kautta. Uskomattoman kaunis, uskomattoman surullinen ja uskomattoman vähäeleinen mestariteos. Kun joku muukin ymmärtäisi, ettei paljon ole aina parasta. Rehellisyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää, että ajattelin elokuva aikana kolmesti "nyt tämä loppuu" valmiina ponkaisemaan ylös penkistäni. Se kertoo kuitenkin enemmän minun keskittymiskyvystäni kuin elokuvan upeudesta.