Vaihdoin pohjan, kun alkoi toi tasaisen sininen vähän kyllästyttämään ja nyt voin edes uneksia makaavani ihanan ikivanhan puun alla keskellä englantilaista niittyä. Ah. Kesä alkaa lähestyä loppuaan. Jos sitä ei huomaisi muualta, niin ainakin siitä, että koulukaverit laittaa viestejä puhelimeen ja kutsuu jonnekin puistoon superlyhellä varoitusajalla juomaan pussikaljaa. Well, kiitos kutsusta, mutta mulla on sellainen hatara aavistus, että taidan jättää väliin tällä kertaa. Mun rakkaat (perhe S) muuttaa maanantaina uuteen kotiinsa Ontarioon. Niiden pienimmällä on synttärit huomenna ja äidillä ens viikolla, aattelin vähän että keksisin niille jotain, mutta saapas nähdä miten käy. Tässä olis ollu mahdollisuus nähdä niitä vielä ennen lähtöä, mutta taidan jättää senkin väliin. Läksiäisistä selvisin kohtuullisesti kunnialla, mutta mun mielestä olis vähän epäreilua mennä niiden luo nyt parkumaan täyteen ääneen, kun lähteminen on varmaan ilmankin ihan tarpeeksi haastavaa. Terminaattoreita ei ainakaan ole tarpeen tehdä yhtään surullisiksi, ne odottaa muuttoa aivan innolla. Saa nähdä miten ne reagoi siinä vaiheessa, kun haluaisivat mennä parhaan kaverin luokse kylään, mutta saavatkin selville ettei se onnistu enää... Vaikka lapsethan pääsee aika nopeasti asioista yli. Veikkaan, että näillä suloistuksilla ei kestä kuin kolme päivää ja ne on täysin unohtaneet Suomen ja täällä olevat ihmiset. Tänään olis myös mahdollista mennä pohtimaan meidän nuorisotyön jatkoa uuden vetäjän ja vanhan tiimin kanssa, mutta sekin on yksi niistä asioista jotka jätän väliin. Se tulee liian pian. En vaan voi vielä.

Eilen huomasin ensimmäistä kertaa miten pimeäksi illat on tulleet, ja aloin odottaa syksyä. Yksi parhaista jutuista mitä voi tehdä on istua sateisena syysiltana pöydän ääressä pöytälampun valaistessa palapelin kokoamista. Se on huippua. Nyt kun vielä innostun maalaamaan seinät (sisko maalasi omansa torstaina), ja toteuttamaan kauan haudotut sisustussuunnitelmat, syksy saattaa näyttää erilaiselta, ainakin sängystä katsottuna. Tää syksy tuo niin paljon muutoksia, että en oikein tiedä mistä pitäisi pitää kiinni ja mistä luopua. Tavallaan oon jo luopunut, vetänyt itseni syrjään. Ehkä tää oli hyvä aika sille. Mun nuoruuden yksi pitkä vaihe (en oo niin pöyhkeän röyhkeä, että sanoisin nuoruus) loppui tähän. Oikeasti se loppui jo keväällä, kun muutokset tulivat ilmi ja kesä on kulunut siteitä katkoessa. Kaikki muuttuu. Mutta sehän on tavallaan hyvä, eikös? Eikös asioiden ja elämän kuulukin liikkua eteenpäin, eikä jäädä samanlaisiksi koko siksi ajaksi kun täällä pyöritään? Ja eikös muutokset ylipäätään aiheuta kasvua? Ehkä mä ripustaudun toivoon siitä.

Jazzyn pojat tuli Englannista yli viikko sitten, enkä oo vielä nähnyt niitä. Ensi viikolla se on siis ohjelmassa, ja sitä oikeasti odotan. Hassua, miten Jazzykin liittyy aina niin tiivisti kesään, ja etenkin tähän loppukesän vaiheeseen, jolloin tähdet jo näkyy iltaisin. Kaksi vuotta sitten tytön läksiäisissä istuttiin terassilla kahdestaan katsomassa taivaalle ja se kertoi niistä asioista jotka sitä mietitytti ja jännitti muutossa, ja mitä kaikkea oli just silloin tapahtumassa. Ja kuinka ne oli vuosia sitten nukkuneet Ugandassa kentällä paljaan taivaan alla, ja katselleet tähtiä koko yön, ilman mitään käsitystä siitä, mitä elämä mahtaa tuoda tullessaan seuraavien vuosien aikana. Oon muistellut kesän aikana aika paljon menneitä ja erityisesti viimeistä kuutta vuotta, ja tiedättekö, oon ollut aika onnellinen. Ehkä Ontariossakin näkyy ne samat tähdet.