Stardust, eli suomalaisille ymmärrettävämmäksi tehtynä Tähtisumua, oli tämän päivän ex tempore-elokuvakäynnin katselukohde. Ja voi että minkälainen! Ihmiselle, joka rakastaa hyvin tarkoin ja ennakkoluuloisesti valikoitua fantasiaa, ja joka pelkää satuja elokuvina (koska ne ovat yleensä ja helposti tylsiä ja turhia), tämän elokuvan pitäisi kaikella todennäköisyydellä olla kauhistus. Mutta kun jossain onnistutaan, niin kauhistus on siitä aika kaukana. Tällä elokuvalla on JUONI, kertakaikkiaan. Ja kaiken lisäksi juoni, jossa on KÄÄNTEITÄ: useita, yllättäviä, vähemmän yllättäviä, vielä yllättävämpiä, nerokkaita, hauskoja, sellaisia jotka pistävät sinut ensin hölmöksi ja sitten vielä hölmömmäksi. I-ha-naa. Tätä elokuvaa katsellessa tiesi elokuvan kantavan viimeisiin hetkiin asti ja sai sen ansiosta vain istua syvemmälle tuoliin ja nauttia matkasta. Ja sitäpaitsi, matka, jonka aloittaa Ian McKellenin ääni saa minut (ja pitäisi saada kenet tahansa) innostuneen odottavalle mielelle.

Elokuva on siis Matthew Vaughnin ohjaama versio Neil Gaimanin romaanista (kuulemma erittäin suosittu, mutten ollut ikinä kuullutkaan. Ennakkoluulot rajoittavat elämää lapset...) Tarina sijoittuu englantilaiseen pikkukylään, josta tekee erikoisen sen reunalla kiertävä muuri, joka tarujen mukaan johtaa fantasiamaailmaan. Muuria vartioidaan tarkasti, eikä sen läpi ole (ainakaan minun tietojeni mukaan) marssinut kuin yksi ihminen, ennen kuin Tristan Thorn päättää lähteä etsimään aidan toiselle puolelle pudonnutta tähteä saadakseen ihastuksensa Victorian vaimokseen. Tosin aitaa vartioiva papparainen (uskomattoman rakastettava David Kelly) on treenannut taktiikkaansa sitten ensimmäisen pakolaisen, eikä ylitys sujukaan aivan niin helposti. Fantasiamaailma on ujolle ja kömpelölle Tristanille täysin uusi ulottuvuus ja hän ajautuu viikon matkallaan mielikuvituksen rajat ylittäviin seikkailuihin, joiden aikana hän myös, tarinan kertojan lupauksen mukaisesti, kasvaa pojasta mieheksi. Tähteä tavoittelevat muutkin kuin Tristan, sillä siihen (tai paremminkin häneen) kätkytyy kovasti haluttavia ominaisuuksia. Tarinan sivujuonteillakin on ehdottomasti oma tärkeä paikkansa, ja erityisesti hauskat hetkensä: veljesparvi Primuksesta Septimukseen aiheuttaa naurut useammin kuin kerran ja Mark Williams (jonka jotkut tuntevat paremmin Harry Potter -elokuvien Mr. Weasleyna) tekee elämänsä roolin Ü. Kuten niin usein fantasiaelokuvissa, tässäkin viitataan moneen tosimaailman ilmiöön ja onnistutaan tekemään se vielä tekijöiden kannalle suopealla tavalla, sillä edes minä en ryhtynyt provosoituna vastustamaan ihan vaan periaatteesta.

Yleensä fantasiaelokuvien kompastuskivi tuntuu olevan liiallinen vakavamielisyys. Kaikki tehdään syvällä tuskalla, ja koska liikutaan täysin kuvitteellisissa ja absurdeissakin ympäristöissä, juuri tuo ryppyotsaisuus tekee elokuvista naurettavia. Tähtisumussa se on onnistuttu välttämään. Itse asiassa elokuvan vakavamieliset pönöttäjät nauretaan maanrakoon. Vaikka ruumiita kasautuu tasaiseen tahtiin, tarina kulkee paljon kevyemmin, jotenkin vapaammin, eivätkä roolihahamot ole naurettavia pökkelöitä tai täydellisen yksipuolisia uunoja, vaan jopa sankarillisten hahmojen sankarillisuus kyseenalaistetaan. Hahmoja tulkitsemaan on muuten saatu aikamoinen kaarti osaavaa väkeä, eikä kukaan nuoristakaan petä kankaalla edes hetkeksi. Tai ehkä olen vaan edelleen huumaantunut. Miten voin kuvailla näitä hahmoja, kun rakastin melkein jokaista ja niissä kaikissa joita rakastin oli piirteitä joita pitäisi kehua? Vähintä mitä voin tehdä on mainita Peter O'Toole. Ja Ricky Gervais. Kaiken lisäksi seikkailujen väliin on uskallettu ihan reilusti laittaa myös henkilöiden välistä (ja ...uskokaa tai älkää... nautittavaa) dialogia ja heidän omaa kasvuaan kuvaavaa materiaalia. Joissakin tämän lajin elokuvassa ainut syvyys on löydettävissä miekan tupesta, tässä ollaan kaukana siitä. Äänimaailma vetoaa ja uppouttaa elokuvan tunnelmaan entistä lujemmin kuten fantasiaelokuvissa yleensäkin, mutta vielä jotenkin erityisen hyvin nyt, kun tämä oli muutenkin niin kiva ;). Elokuva on aikuisten satu, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta tämä satu ei ole millään tavalla hömppää, se on suloista. Ehdottomasti yksi lemppareistani tänä vuonna. Ja kaikkina muinakin vuosina.