Joululoma takana. Melkein ainakin. Hassua kuinka monta unohtunutta asiaa palautui mieleen noiden muutaman päivän aikana, eikä edes mitään pieniä asioita, vaan sellaisia, jotka on määrittänyt mun olemusta ja olemista aina, mutten vaan ole muistanut mitä ne tarkoittaa. Olin ihan unohtanut miltä tuntuu istua joulupöydässä ja kuunnella sisarusten enemmän tai vähemmän leikkimielistä kinastelua, joka on jatkunut joulusta toiseen melkein 30 vuoden ajan. Tai, osan kohdalla tietysti pitempäänkin. Olin unohtanut kuinka hauskaa on kuulla kaikki samat jutut vanhempien lapsuudesta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kuinka niistä vuosi toisensa jälkeen nauttii, koska tuntuu siltä, että vanhemmista oppii lisää jokaisella kuuntelukerralla (tai sitten mulla vaan on ollut ihan omituiset vanhemmat, joille on tapahtunu niin paljon omituisia juttuja ettei kellekään). Hassua, miten paljon mielenkiintoisempi ja värikkäämpi elämä edellisellä sukupolvella tuntuu olleen... tai sitten niillä on vaan paremmat kertojantaidot. Liioittelu ainakin on periytynyt yhtä polvea alaspäin :)

Senkin olin unohtanut, kuinka suurta riemua pakettien avaaminen tuottaa kaikkein nuorimmille torpeedoille, sain pitää kaksin käsin kiinni lapsesta ja paketeistani, etteivät ne olisi kaikki olleet raadeltuja ennenkuin ehdin edes lukea kortit. Vaikka tietysti yhteisymmärrykseen päästiin lopulta. Pikkuinen avasi paketit ja minä siivosin roskia pois tieltä. Unohtuneiden asioiden listaan voisi lisätä vielä vaikka mitä. Sen raivostuttavan ihanan tavan, jolla paappani heittää minua aamupalalla leivillä, olohuoneessa karkeilla ja jouluaterialla kinkunsiivuilla, perunoilla, silsallalla tai millä tahansa, jos vahingossa vilkaiseekaan toiseen suuntaan, lautasen kuorma on kaksinkertaistunut. Ja kaikki on tietenkin pakko syödä. Syytän siis häntä vatsakummustani. Unohtunut oli myös se tunne, joka tulee kun palaa taloon, joka on pysynyt prikulleen samanlaisena (ihan muutamaa huonekalua lukuunottamatta) 50 vuotta, ja vaikka en aivan kaikkia niitä vuosia ole siellä ollut näkemässä, pysyvyyden voi aistia, ja nähdä talon asukkaat kasvamassa noissa samoissa huoneissa vuosi toisensa jälkeen, nähdä talon vähitellen tyhjentyvän ja hiljaisuuden laskeutuvan, lukuunottamatta sitä yhtä päivää vuodessa, jolloin lattialankut narisevat ihmisten painosta. Pitäisi ottaa joulu useammin, ettei vuoden aikana pääsisi unohtumaan, minne sitä oikeastaan kuuluu, ja mistä on lähtöisin. Kotona on hyvä olla.

Keksin myös, että kaksi asiaa joihin olen elämäni aikana asettanut eniten innostusta, ovat lopulta aika samankaltaisia. Molempia tehdään väsymyksestä piittamatta, käsittämättömissä olosuhteissa (toista myöhään yöllä ja/tai aikaisin aamulla - ja sen jälkeen vielä koko päivä ja toinen, kurkku käheänä jatkaa, jatkaa, jatkaa, toista mutasateessa, pakkasessa, paahteessa, ja kaikkein hienoinpana lekottelupäivänä, joka päivä ympäri vuoden), ja molempiin liittyy rakkaus työtä kohtaan, vaikka se suurimman osan aikaa tuntuukin vain herättävän ärtymystä. Palkinto onnistumisesta luo molemmissa samankaltaisen tunteen, uskomaton, euforiaa lähestyvä olo on sen työn arvoinen. Ja niin on epäonnistuminenkin oikeastaan, työtä pitää jatkaa, parantaa, muokata, niin kauan, että tulos on se, mistä haaveillaan, tai sitten mikäli se ei vain lähde sujumaan, se tulee lopettaa, usein aika raadollisella tavalla. Kumpikaan ei anna mahdollisuutta kompromisseihin, tai ainakaan kompromisseilla ei voi saavuttaa mitään hyvää. Ja kuinka nautinkaan molemmista! Ja kuinka iloinen olenkaan, että sain palata toisen pariin loman aikana. Ja toiseen tänään.

Otsikko on muuten sitaatti, ja vaikka arvelen, että maailmassa on tuhansittain tirppanoita jotka tietävät mistä, luulen että kaikki tätä lukevat eivät... Jos tiedät, kerrothan, sinäkin nanna ;)