Tässä tulevat tulokset Espoo Cinésta, R&A:sta ja parista teatterissa ja kotona muuten katsotuista elokuvista. On ehkä turha odottaa mitään kovin vakavaa analyysiä, koska osan näkemisestä on jo kauan, ja niiden jälkeen (esim. EspooCiné) on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä. Mutta yritän edes pitää vuodenvaihteen listausta varten ohjakset käsissäni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensin ehkä EC. Tuuppana seuranani (jee) ja EC:n pimeääkin pimeämmät puffitekstit edessäni istuin teatterissa seuraavat rainat:

Avajaiselokuva Mike Leighin Happy-Go-Lucky, jonka päähenkilöä esittävään Sally Hawkinsiin olen rakastunut jo aikoja sitten (miten kukaan kehtaa väittää että hän pomppasi täydellisestä tuntemattomuudesta palkinnonpokkaajaksi? Hä? No jaa.) Tykkäsin elokuvasta aivan mielettömästi. Sen tarina (ikuisen positiivisesta naisesta, joka elää elämäänsä omien ehtojensa mukaan) oli hurmaava, hauska ja rakastettava ja vastoinkäymiset (kuten autokoulunopettaja) huippuja kuin mitkä. Tää oli mun lemppari alusta asti.

Angel oli melodramaattisin elokuva mitä koskaan olen nähnyt. Kuvat ovat silmiä hiveleviä (paitsi se yksi järkyttävä, vaikkakin hieno kuva, joka jäi kaikista vahvimmin minulle mieleen) mutta tarinan melodramaattisuus uhkaa välillä kääntyä itseään vastaan. Pariin koloon liutetut tökeröt tehosteet pöyristyttivät ensin, mutta jälkikäteen mietittynä toimivat tarinan kannalta ihan hyvin. Ozonin ohjaus sai tyrmäävän vastaanoton kotimaassaan, eikä sitä ole tainnut juuri kukaan käydä katsomassa muuallakaan. No, me käytiin ja kyllä tämäkin elokuva sai aikaan pohdintaa omasta käyttäytymisestä. Niin että ei se täysin epäonnistunut voinut siis olla.

Restless käytiin katsomassa Coronan alakerran Kinossa myöhään taiteiden yönä ja –hävettää myöntää- nukahdin kesken kaiken. Niin että se siitä arvostelusta sitten. Lopusta päätellen tarina oli mielenkiintoinen, joskin olen kuullut jostain soraääniä, että isän ja pojan (joista elokuva kertoo) tarinoiden olisi pitänyt yhdistyä aiemmin. En tiedä kuinka kauan elokuva oli siinä vaiheessa kestänyt kun näin kävi, mutta minulle se sopi oikein hyvin, heräsin nääs juuri silloin Ü.

Hjemve oli tanskalaista huttua, aika tylsää ja ennalta-arvattavaa. Hauskinta kokemuksessa oli ennakkokuvana esitetyn suomalaisen animaation tekijän esittely, joka ei ihan sujunut niin kuin olisi pitänyt. Hahaa, miten vaivautunut ilmapiiri voikaan olla. Mutta komedia tämän oli siis tarkoitus olla. Mua ei kamalasti naurattanut, eikä koskettanutkaan. Sääli.

Love and Other Disasters oli Tuuppanan lemppari tämän vuoden tarjonnasta, ja siksi olen iloinen että kävimme sen katsomassa. Brittany Murphy on minulle kompastuskivi, joka lähes esti lippujen ostamisen, muttei sitten ihan kuitenkaan. Tarina oli se tavallinen romanttinen komedia pienillä muutoksilla. Ehkä vähän hailea minun makuuni. Ehdin pelästyä kunnolla etukäteen, kun netistä selvisi että tätä oli esitetty jenkeissä vinokino-tyyppisellä elokuvafestarilla, jos jollekin vielä on epäselvää, ne kauhuelokuvien kanssa eivät kuulu suosikkeihini, mutta tässä tapauksessa elokuva oli tehty ihan "tavalliseksi". Jotenkin tuntuu, että yleensä näissä juttuja paisutellaan liikaa. Mutta tässä ei. Jee.

Rakkautta ja Anarkiaa viehätti tänä vuonna ohjelmistollaan viime vuotta enemmän, olisin ihan hillittömästi halunnut käydä katsomassa Helvetican ja pari muuta elokuvaa, mutta fysiikka ei yksinkertaisesti kestänyt. Mun mielestä ei oo hirveästi ideaa käydä katsomassa elokuvia toisensa perään niin, ettei niistä jää minkäänlaisia muistijälkiä. Listalle tiensä löysivät

Burn After Reading, joka oli pimeällä huumorillaan ja epäkonventionaalisella tarinankulullaan melkoisen viihdyttävä. Tuttua Coenia siis. Kummallista kyllä, se kohtaus joka tullee hätkäyttämään katsojia eniten, ei aiheuttanut minussa edes silmien ylimääräistä räpäytystä. Se kohtaus oli jotenki odotettavissa niin selkeästi, ja etenkin just siihen kohtaan, etten tiedä... Huikeita näyttelijäsuorituksia, hyviä hahmoja ja mustaa huumoria. Joku kritisoi, ettei elokuvalla ollut perimmäistä sanomaa, tai jos oli, niin se oli typerä. Oon siitä asiasta eri mieltä.

Darling, jota mainostettiin katalogissa Roy Anderssonin ylistämäksi, parhaaksi ruotsalaiselokuvaksi vuosiin, oli, uskoisin, yksi parhaista ruotsalaiselokuvista vuosiin. Hehe, allekirjoittaneella ei ehkä ole esittää kovin vakavasti otettavia referenssejä ruotsalaisen elokuvan tuntemuksesta, mutta omalla listalla tämä elokuva yllätti kyllä positiivisesti. Ja se on aika paljon se, sillä odotan R&A-elokuvilta jo lähtökohtaisesti hyvää laatua. Omaa katselukokemustani määritti paljolti se, että miespääosaa näyttelevä Michael Segerström oli olemukseltaan, hahmoltaan ja tavallaan tilanteeltaankin aivan kuin mun oma isä. Siitä syystä elokuvan teema, joka minulle oli yksinäisyys, kosketti aika väkevästi. Myönnän auliisti itkeneeni teatterissa useampaan otteeseen. Nuorisoryhmän suoritukset eivät mielestäni yltäneet aivan samalle tasolle Segerströmin vilpittömyyden rinnalla, mutta onhan se taito sekin olla - anteeksi brutaali kielenkäyttöni - flegmaattinen paska. Tavallaan flegmaattisuus korosti Evan (Michelle Meadows) asemaa kaveripiirissään ja teki siitä todellisemman, muistelen lukioajalta, että juuri tuo ryhmä opiskelijoista oli aika pitkälti elokuvan esittämän kaltaista. Olisin ehkä toivonut tarinoiden yhdistyvän hieman aiemmin, mutta tämäkin ratkaisu toimi.

Lars and the Real Girl oli kaksoispäivän toinen yksinäisyyttä hienosti kuvannut elokuva, jonka näkemistä olin odottanut alkukeväästä asti. Uskoni Ryan Goslingin yliinhimillisiin näyttelijänkykyihin oli hiukan epävarmalla pohjalla Half Nelsonin jälkeen, ehkei niinkään näyttelijätyön vuoksi, vaan siksi, että olin odottanut elokuvalta kokonaisuutena enemmän, mutta tässä elokuvassa poika on omalla alallaan ehdottomasti. Uskomattoman herkkä ja jotenkin aito suoritus, errrinnomaista työtä. En tiedä, ajattelenko elämästä osittain niin samalla tavalla kuin Lars, ettei osa hänen tempauksistaan yllättänyt minua samoin kuin ne tuntuivat yllättävän (ja huvittavan) muuta yleisöä, mutta siitä huolimatta minäkin nautin niistä.  Sivurooleissa Goslingia peesaavat yhtälailla tyylipuhtaasti hienot näyttelijät, erityisesti Emily Mortimer, Patricia Clarkson ja Larsin työkaveria näyttelevä jeppe. Hieno puhutteleva komedia tämä. Onneksi odotin.

Ensimmäisenä lauantaina vuorossa oli Miyazakin klassikko Tuulen Laakson Nausicaä vuodelta 1984. En sano, että ensimmäinen, vaikka periaatteessa voisinkin, siellä kuitenkin on se yksi elokuva 70-luvun puolelta.... ;) Elokuva kertoo Miyazakille tyypillisesti ihmisen ja luonnon, tai maailman, suhteesta ja edelleen Miyazakin tapaan siitä löytyvät vahva naispäähenkilö ja runsaasti lentokohtauksia. Vaikka elokuva on näinkin "vanha", sen teema tai tekotapa eivät ole vanhentuneet juuri lainkaan. Oikeastaan aihe on ehkä entistäkin ajankohtaisempi. Animaatio on mielikuvituksellista ja tarinan tempo ihanasti amerikkalaisserkkuja hitaampi. Niin. Eipä tässä kai muuta.

Jordanialaista Captain Abu Raedia kuvattiin Amelien kaltaiseksi sydämelliseksi tarinaksi, ja ymmärrän kyllä elokuvan nähtyäni mistä moinen kuvaus johtui. En kuitenkaan yhdy siihen täysin ilman vastarintaa. Elokuvassa käsiteltiin vähän samankaltaista teemaa, mutta mielestäni hyvin erilaisesta näkökulmasta. Tämä oli ensimmäinen näkemäni jordanialainen elokuva, ja osittain pidin siitä (pääosanäyttelijä Nadim Sawalha tekee hienon suorituksen ja kaupunkimaisema on upea – tosin se on aina ollut mielestäni kummallista, miten kaupungin slummista – ja sen kattoterassilta, hmm - on parhaat näkymät maiseman yli), mutta. Elokuvassa häiritsevintä oli tarinan hajanaisuus. Henkilöiden motiivit jäivät vähintään epäuskottaviksi, jolleivät täysin syrjään (paitsi päähenkilön kohdalla) ja jotkin ratkaisut tuntuivat liiankin konservatiivisilta, mitä en olisi ikinä uskonut sanovani. Tarinassa yritetään ehkä haukata liian suuria paloja, ja ne jäävät kurkkuun kaottaviksi. Loppu olisi saanut olla omaperäisempi. Siinä, mielestäni, tämän elokuvan virheet. Netissä joku hehkutti vievänsä kaikki ystävänsä katsomaan tätä elokuvaa kun se tulee pyörimään (ei siis Suomessa, vaikka kyllä se täälläkin on mahdollista), minä en veisi. // ja koska tämä voitti R&A:ssa yleisöpalkinnon, elokuva tosiaan tulee levitykseen Suomessa. Olin aika hämmästynyt. Mutta toisaalta, en nähnyt muita kilpaelokuvia lainkaan, ja olihan tähän kuvaan tietysti saatu asetettua ajatus siitä, että toivoa on, ainakin joidenkin kohdalla.

Dardenne-veljesten Lorna's Silence käsitteli aihettaan (kansallisuuden hankkimista valeavioliittojen avulla) pehmeän tiukasti ja kohteli henkilöitään kovasti kiltisti. Tämän katsojan huomion varasti päähenkilö Lornan ja tämän aviomiehen Claudyn (Jérémie Renier) tarina, joka sinänsä ei ole elokuvan keskiössä, vaikka tavallaan onkin. Tämä on taas tätä mun peruselokuvahöpötystä. Anteeksi siitä. Puhutteleva elokuva pelkistetyssä ulkoasussaan ja suorassa kerrontatavassaan ja vaikka humanismi on mulle lähes kirosana, mutta tällaisessa muodossa syön ja juon sitä ilolla.

Lemon Tree oli yksi hienoimmista katselukokemuksista koko festivaalilla, vaikka koko liuta saikin minut hykertelemään tyytyväisyyttäni. Lemon Tree kertoo leskinaisesta, jonka koko elämä pyörii isältään perimänsä sitruunapuutarhan ympärillä. Kun naapuritontille, maan rajan toiselle puolelle muuttaa Israelin ulkoministeri ja Israelin salainen palvelu kokee sitruunatarhan välittömäksi turvallisuusriskiksi, elämät kärjistyvät toiseen ääripäähänsä. Rauhallinen kanssakäyminen ei ole mahdollista, kun molemmat osapuolet kokevat toisen uhkaavan elämänsä peruspilareita. Etenkin hienot naishahmot ja kaunis kuvaus tekevät elokuvasta erinomaisen. Hupia tuovat sivuhenkilöt, kuten rajaa vartioiva sotilaspoika. Tarina pääsee mielestäni syvemmälle kuin itsensä läpijuoksuttamiseen ja tämä tekee elokuvasta kuin elokuvasta oikein onnistuneen. Sitä paitsi, olen aina rakastanut sitruunapuita.

Uusiseelantilainen Not quite Hollywood-sarjassa esitetty "romanttinen komedia" Eagle Vs. Shark ei tosiaan ollut ihan hollywoodia. Täydellisen urpouuvelo miespäähenkilö ja tähän silmittömästi rakastunut söpö nainen muodostavat hurmaavan, huvittavan ja liikuttavan pääparin, jonka hömppäilyjä (tai ääliömäisiä yrityksiä ja luuloja olla cool kuten Jarrodin (miespääosan koomikko Jemaine Clement) tapauksessa on pakko sanoa...) loppumyyty katsomo jaksoi seurata illasta toiseen. Itsensä hyväksymistä ja rakastamisenkaipuuta käsittelevä elokuva toi jollain tasolla mieleen Michael Gondryn (ehkä johtuen alkuteksteistä, jotka ovat muuten söpöimmät ikinä). Jos pitää pöljistä, mutta ah, niin aidoista hahmoista, ja epäkonventionaalisesta romanssista, tämä elokuva ihastuttaa välittömästi, mutta jos etsii sankaria, kannattaa unohtaa koko juttu. Omaksi lempparihahmokseni kohosi kyllä ylivoimaisesti Lilyn (naispääosan Loren Horsely) veli Damon ja ehkä vähän myös Jarrodin nörttikaveri. Enkä voi olla mainitsematta ohjaajan (Taika Waititi) cameo-roolia nuorena menehtyneenä Jarrodin ylivoimaisesti parempana veljenä. Oi, jos se vaan on itseironiaa kuten ajattelen, tällaisesta ohjaajasta tykkään.

Arnaud Desplechinin ohjaama ja käsikirjoittama Eräs Joulutarina (Un conte de Noël) esitettiin ranskalaisessa gaalassa. (Kävin muuten viime vuonnakin siellä. Mikäköhän näissä ranskalaisissa oikein on...?) Tähtikaartin näyttelijöillä (mm. Deneuve, Amalric) ja monisyrjäisellä juonella varustettu elokuva kertoo erään eripuraisen perheen kokoontumisesta yhteen jouluksi äidin sairauden varjolla. Perheviha on erityisen väkevää vanhimman sisaren ja keskimmäisen pojan kesken, eivätkä he ole tavanneet toisiaan useaan vuoteen. Vihan purkausten seassa iloitaan villisti ja luodaan uusia suhteita kadotettuihin perheen jäseniin. Välillä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin olisi katsonut oman perheensä sukujoulua, sen verran tutulta meno vaikutti. Vähän hajainen tunnelma elokuvasta jäi jälkikäteen, mutta pidin siitä silti.  

Ashes of Time Redux on siis Wong Kar-Wain remake vuoden 1994 teoksesta Ashes of Time. Värimaailmallisesti liikutaan hyvin tutuissa tunnelmissa ja taistelut ovat hienoja. Musiikki oli mielestäni jopa huumaavaa. Tarinan kannalta multa meni liian monta juttua ohi, ja nimet ja henkilöt  liian sekaisin, että osaisin sanoa mitään, mun pitäisi nähdä se uudestaan. Ja voisin kyllä ilomielin sen tehdäkin.

Luokka, eli Laurent Cantentin Entre les murs, joka voitti Cannes'ssa Kultaisen palmun oli todella hieno, jopa dokumentaarisen uskottavuuden saavuttava fiktio. Uskomatonta työtä amatöörinäyttelijöiltä, terävää havainnointia yhteiskunnasta ja kaikkia osapuolia ymmärtävä ohjaus on aikamoinen saavutus. Nähkää ihmiset tämä.

Kotona katsotut elokuvat ovat Punch-Drunk Love (josta en rehellisesti osaa sanoa juuta enkä jaata), supertähditetty Altmanin Gosford Park ja ihastuttava klassikko Wizard of Oz (vihdoinkin). Elokuvissa nähtyjä puolestaan Once (musiikki on loistavaa ja onneksi pelkäsin turhaan koko alkupuoliskon, että kyseessä on vain musiikkia varten tehty kuvitus, kyllä se tarinakin sieltä löytyi) ja Wall-E (joka oli aikas hieno jopa Pixarilta, etenkin se alkupuolisko. Mun rehellinen mielipide on, että Wall-E selvisi liian monta kertaa pulasta, mutta tämähän onkin lasten elokuva. Ihmisten animointi on edelleen vähän hakusessa, mutta tässä elokuvassa samanlaistaminen toimi kikkana. Alkukuva Presto oli nannaa.)

Puh. Nyt mun silmät kaipais vähän lepoa.