Mua niin harmittaa että elokuvien luettelointi on jäänyt täältä väliin monena vuotena. Oon viimeisten parin viikon aikana pohtinut edellisten muutaman vuoden elokuvia ja niiden joukosta mun omia suosikkeja. Palaan niihin isommin myöhemmin, mutta nyt pois alta päällimmäisin tuska: vuoden 2014 parhaat elokuvat levityksessä olleista (mun näkemistä ja mun mielestä, luonnollisesti). Kaikki tänä vuonna levityksessä olleet mun näkemät elokuvat tässä ilmestymisjärjestyksessä.

The Wolf of Wall Street, 12 Years a Slave, Philomena, Her, Lego Movie, Korso, Nebraska, Isänsä poika, Captain America: The Return of the Winter Soldier, The Grand Budapest Hotel, Suuri kauneus, Locke, Edge of Tomorrow, Begin Again, Magic in the Moonlight, Gone Girl, Ulvilan Murhamysteeri, Boyhood, Interstellar, Luokkajuhla, Elämän tanssi, Kaksi päivää, yksi yö, Nälkäpeli - Matkijanärhi Osa 1, '71, Maps to the Stars, Nightcrawler, Hobitti - Viiden armeijan taistelu, Inside Llewyn Davis (dvd).

Näistä itse asiassa todella monet on oikein hyviä elokuvia, mutta yksi on yli muiden hands down. Her tuntui mua varten tehdyltä elokuvalta. Katselun aikana itkin, halusin ja puhdistuin. Ihan käsittämättömän kaunis kokemus. Elokuvan fiilis on lähellä vanhaa lemppariani Eternal Sunshine of the Spotless Mind ja se menee ihan kirkkaasti kaikkien aikojen suosikkieni joukkoon. Upea, upea elokuva.

Voimakkaita kokemuksia tarjosivat myös kukin omalla tavallaan ainutkertaiset ja yllättävät tuttujen suosikkiohjaajien uutuudet The Wolf of Wall Street, 12 Years a Slave, Kaksi päivää, yksi yö, Wes Andersonin häikäisevä The Grand Budapest Hotel ja Linklaterin elämäntyö Boyhood.

Parasta viihdettä olivat mielestäni täysin aliarvostettu Edge of Tomorrow, Fincherin hyytävän todenmukainen avioliittotutkielma Gone Girl, sekä vuoden sekopäisimmän tripin aiheuttanut Lego Movie.

Kymppikerhoon mahtuu näiden lisäksi vielä yksi, joka tästä valikoimasta on äärettömän vaikea erotella. Niin monet nähdyistä elokuvista teki vaikutuksen ja kukin valitettavasti omalla tavallaan, jolloin vertailun vaikeus moninkertaistuu.. Nostan kuitenkin kymmenenneksi Pekka Lehdon häiritsevän dokumentin Ulvilan Murhamysteeri, joka käynnisti runsaasti mielenkiintoisia keskusteluja omassa lähipiirissäni.

Juuri mikään viime vuonna nähdyistä ensi-iltaan tulleista elokuvista ei ollut pettymys. Ainoa poikkeuksen tähän tekivät oman yleisöni "todelliseksi hyvän mielen elokuvaksi" tituleeraama Magic in the Moonlight, jota katsellessani kiemurtelin tuskasta ja Hobitti, joka sai minut vihaisemmaksi kuin mikään aiemmista installaatioista ja se on hieno suoritus se. Kuinka kauas alkuperäistarinasta voidaan poiketa ja vielä tehdä se niin mielikuvituksettomasti, omia aiempia ajatuksia toistamalla? Nähtävästi aika kauas ja todella mielikuvituksettomasti. Magic in the Moonlight oli myös täysin sietämätön elokuva. En käsitä miksi Colin Firthille joko tarjotaan tai hän ottaa vastaan vain P&P-toisintoja. Tylsää ja yllätyksetöntä ja todella kaukana parhaista Woody-leffoista.

Näkemättä viime vuotisista potentiaalisista minua kiinnostavista ensi-iltaelokuvista ovat vielä Dallas Buyers Club, American Hustle, Tuuli nousee, Guardians of the Galaxy, Snowpiercer ja He ovat paenneet.

Näiden pariin toivottavasti pääsen palaamaan jossain vaiheessa.

Ainakin innostus olis olemassa. Ja tällä kertaa ehkä myös kuvaamiseen. Näin taisin sanoa myös kaks vuotta sitten, ja tässä sitä ollaan... Mut katotaan. Pari uutta ideaakin on ikirakkaiden elokuvien rinnalle. Oon nimittäin ruvennu leipomaan ja vaikka en keksikään yhtään reseptiä ite, voisin ainaki linkkailla eteenpäin hyväksi havaitsemiini ja jakaa kuvia epäonnistuneista...

Teen ainakin vähän valmisteluja uudelleenkäynnistystä varten, koska en oo enää ihan sama nainen, joka perusti tän blogin joskus muinaisuudessa vuonna 2006.

I'll be back.

Katsottuja elokuvia: 60

Joista teatterikäyntejä: 42 (nähtävästi lautapelit veivät TODELLA paljon aikaa kotona katsotuilta elokuvilta - joita oli yhteensä vain 18!! Pieni pudotus vuoden 2009 neljästäkymmenestä...)

Festivaaleja: 3 (uutena DocPoint)

Koska en ole maininnut mitään vuonna 2010 katsomista elokuvista blogissa ennen tätä, teen nyt niin, että laitan leffat kolmeen eri kategoriaan: hyviin, yhdentekeviin ja huonoihin ja lopuksi nostan hyvistä vielä erinomaiset erikseen esiin.

Hyvät:

Prinsessa ja sammakko, Up in the Air, Fantastic Mr. Fox, Miehen kuva, Alice in Wonderland, Brothers, Rautakolmonen (Bin-jip), The Last Station, Profeetta, Sydämen kuiskaus, The Ghost Writer (menetti tosin ison osan tenhostaan toisella katselukerralla. Olin kylläkin tosi väsynyt silloin), Butch Cassidy & Sundance Kid, Miesten vuoro, Inception, In the Loop, Kesähetket,  Toy Story 3 (joka myöskin menetti jotain toisella katselukerralla. Hälyttävää!), Life is Sweet, Veronikan kaksoiselämä, Prinsessa Mononoke, Sound of Noise, Anvil - The Story of Anvil, The Illusionist (tämän kanssa heilun tuossa yhdentekevän rajalla. Mutta se seikka, että tämä elokuva on haluttu tehdä perinteisenä animaationa ja Tatia kunnioittaen tekee siitä ei-yhdentekevän, vaikkei elokuva kovin voimakkaasti omaan sydämeeni vedonnut - valitettavasti), The Secret of Kells, 35 Shots of Rum, Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives, Lourdes, Summer Wars, Mother, Lebanon, Syö juo mies nainen, Mr. Nobody, Social Network, Harry Potter and the Deathly Hallows Part 1, The Cove

Yhdentekevät:

The Road, Remember Me, Sooloilua (vaikka joudun myöntämään, että katsoin tämän kahdesti ;), Green Zone, Role Models,  40 Years Old Virgin, Die Tür, Slovenian Girl (Slovenka),  You Will Meet a Tall Dark Stranger, Rubber (nukahdin. oli yö.), The Double Hour (alku oli lupaava, sitten tapahtuu jotain. Harmi.), (Untitled) (pari hauskaa repliikkiä, mutta siinä se), Nothing Personal (nimen perusteella ei ollut pienintäkään käsitystä mikä tämä voisi olla. ei jätä juuri valinnanvaihtoehtoja), Master and Commander, 10 Things I Hate About You (vaikka Ledgerin ihanuus on tietysti omaa luokkaansa. ja lopun I want you to want me -biisi ehkä paras ikinä), The Other Guys

Huonot:

The Time Traveler's Wife, Where The Wild Things Are, Prince of Persia (voi Jake, mitä menit tekemään...), Waffenstillstand, Partir, Villa Amalia, Leap Year (vaikka Goode on järkyttävän söpö), P.S. I Love You, Cocktail

Hyvistä erinomaisiksi ja ehdottomasti kaikille suositeltaviksi nostan elokuvat:

Fantastic Mr. Fox - Upea animaatio. Kreisi tarina. Hyvät ääninäyttelijät.

Miehen kuva - suomalainen dokkari, jonka nähtyäni toivoin, että kaikki suomalaiset miehet vois nähdä sen. Heti.

Miesten vuoro - suomalainen dokkari, jonka nähtyäni toivoin, että kaikki suomalaiset vois nähdä sen. Ja niin ne on kai tehneet.

Profeetta  - jota en kylläkään voi suositella herkille, mutta joka on äärimmäisen vaikuttava. Jollain tavalla henkisesti raaka. Tai no, aika ilmeisellä tavalla ehkä. Yksinkertaisesti hieno.

Butch Cassidy & Sundance Kid - ei kai selittelyjä kaipaa.

Inception - rakastan Nolania. Rakastan, rakastan, rakastan. Ainoa elokuva vuonna 2010, joka sai mut ajattelemaan, että "tää on NIIIN siistiä"

35 Shots of Rum osui ja upposi. Parasta R&A:ssa. Tarvitsen tämän kotiin. Sen jälkeen voin ehkä kirjoittaa siitä enemmän.

Summer Wars - todisti, että todella tykkään japanilaisesta animaatiosta ja että sen helmet kokoavat yhteen lemppariosa-alueeni elokuvissa. Yksinkertaisesti erinomainen.

Social Network, jonka uskomattoman nappiin osunut rytmitys sai mut melkein itkemään katsomossa (siis todella sen rytmityksen takia)

Vuoden kamalimman elokuvan tittelin voittaa leikiten Partir, jonka kanssa oli totaalisesti raivon partaalla. Vieläkin tekee mieli repiä hiuksia. Oikeastaan aika hassua, kun elokuvan toteuttamistavassa ei ole sinällään mitään vikaa - näyttelijät ovat hyviä jne, mutta tarina ei vain uppoa minuun mitenkään.

Siinä pienesti. Jei, tein sen! :)

Oon viime aikoina joutunut elokuvien suhteen pohtimaan kahta asiaa: sitä, minkälaisia arvoja ja moraalia esittäviä elokuvia olen valmis katsomaan (siis noin niinkuin muuten laadukkaita) ja sitä, mihin ihmeeseen tungen 10 elokuvalippuani, jotka erääntyvät kesäkuussa. Finnkinolle on tulossa 3 katsottavaa elokuvaa tähän väliin. Hieno homma. Moraalikysymys on ehkä aavistuksen verran mielenkiintoisempi, mutta samalla hankalampi. En tiedä vastausta siihen.

Jotta teksti olisi mahdollisimman päätön, lisään tähän nyt vielä tulevaisuutta koskevan arvelun. Koska päivitän sekä twitteriä että facebookia blogin lisäksi ja kirjoitan vielä päiväkirjaa, on hyvin todennäköistä, etten aivan hulvattomasti kirjoittele tänne. Joka kerta vanhoja tekstejä lukiessani haikailen muutaman vuoden takaisia aikoja: haluaisin kirjoittaa samalla tavalla edelleen. Mutta en tiedä pystynkö. Katsotaan. Elokuvista nyt kuitenkin. Ja jos niitä arkipäivän hauskoja paloja jostain alkaisi löytyä... :)

Golden Globe -ehdokkaat täällä

Critics Choice Awards -ehdokkaat täällä

ja Critics Awards Gridin tulokset täällä

Tuun kommentoimaan elokuvia myöhemmin (oon nyt luennolla. Mutta vaan niin innoissani.)

// Ai niin. Muutamat pätevät kriitikotkin ovat jo listanneet vuoden parhaat elokuvat. Ebert täällä ja Bradshaw täällä. Puhumattakaan Sight & Soundin todella kattavasta listasta täällä.

Paras elokuva (oon merkannut voittaja-arvaukseni +:lla):

• Avatar - ei tämä ehkä odottamaton ehdokas ollut kaiken hypetyksen jälkeen, mutta siinä vaiheessa kun elokuva sai Golden Globen, mua alkoi pelottaa. Ei tämä voi voittaa vuoden parhaan elokuvan pystiä vaikka teknisesti onkin mullistava (suomeksi, tietokonepeli isolla screenillä) Joo ja ps. en ole nähnyt elokuvaa. Ei vaan yksinkertaisesti kiinnostanut yhtään. Osasyyllisenä saattaa olla kammoni 3D:tä kohtaan, mutta traileri ajoi kyllä myös asiansa...
  
• The Blind Side - kummallinen valinta. Elokuva tulee Suomessa levitykseen maaliskuussa, joten käyn varmaan katsomassa sen gaalan jälkeen. Kummallinen valinta siitä huolimatta.
  
• District 9 - Lisää kummallisia valintoja. Elokuvaa kiiteltiin kyllä (luultavasti syystä, en osaa siihen sen enempää sanoa, kun en jaksanut raahautua teatteriin kesällä), mutta enpä olisi uskonut, että se tänne asti ponnistaa. Tosin en kyllä tiedä minkä elokuvien kuvittelin täällä olevan...
  
• An Education - Pidin elokuvasta aiva valtavasti. Se pursuaa mielestäni energiaa ja elinvoimaa, mutta ei se Oscarin arvoinen kuitenkaan ole.
  
• The Hurt Locker - Toinen erinomainen elokuva, jonka R&A ilokseni toi nähtäväksi. Voittokamppailu käydään tämän ja Avatarin välillä ja ehdottomasti soisin mielummin näkeväni Hurt Lockerin taustajoukot lavalla. Onko tämä sitten vuoden paras elokuva, on toinen juttu. Lähellä joka tapauksessa. +
  
• Inglorious Basterds - minulle ehdoton yllätys. Elokuva oli toki viihdyttävä ja yllättävä, mutta osittain todella laahaava ja tarkoitukseton. Tai no, oli sillä tarkoitus, mutta merkitystä ei ehkä niinkään. Ainakaan kovin kunniakasta. Voittokamppailussa elokuva ei kuitenkaan ole, vaikka se kisaakin myös parhaasta ohjauksesta.
  
• Precious: Based on the Novel Push by Sapphire - Elokuva sai paljon ennakkohaloota Sundancella ja oli jonkin aikaa jopa ennakkosuosikki voittajaksi. Kohu on laantunut ja samalla taisivat mennä elokuvan voittomahdollisuudet. Odotan innolla rainan näkemistä maaliskuun alussa.
  
• A Serious Man - Lisää yllätysvalintoja. Toisaalta taas ei, sillä Coenit ovat varmoja valintoja. Elokuva itse ei ehkä niinkään. Hienohan se on kyllä ja odottamaton ja yllätyksellinen, muttei perinteistä Oscar-kamaa. Ei pystiä.
  
• Up - Vuoden paras elokuva. Mutta ei kyllä taida voittaa. Harmi. Mua itkettää vieläkin.
  
• Up in the Air - käyn katsomassa elokuvan huomenna, osaan sen jälkeen sanoa enemmän. Voittoon tästä ei kuitenkaan ole.
  

Paras ohjaus

• “Avatar” James Cameron - Cameron saattaa voittaa erikoistehostepalkinnon tässä kategoriassa
  
• “The Hurt Locker” Kathryn Bigelow - muilta osin arvaukseni osuu kyllä ex-vaimoon. +
  
• “Inglourious Basterds” Quentin Tarantino - joo ei. Elokuva on ensinnäkin liian pitkä. Toiseksi, voitto jaetaan kahden edellisen ehdokkaan välillä. Kolmanneksi, ei.
  
• “Precious: Based on the Novel ‘Push’ by Sapphire” Lee Daniels
  
• “Up in the Air” Jason Reitman

Paras alkuperäinen käsikirjoitus

• “The Hurt Locker” Written by Mark Boal - minua ei harmittaisi tämän elokuvan voitto kategoriassa, mutta en kuitenkaan veikkaa sitä. Vaikka se todennäköinen voittaja ehkä onkin.
  
• “Inglourious Basterds” Written by Quentin Tarantino - Periaatteessa Tarantinolla on mahdollisuuksia voittoon. Mutta enpä usko.
  
• “The Messenger” Written by Alessandro Camon & Oren Moverman - Joopajoo. Jos saadaan tämä elokuva joskus Suomeen, niin kommentoidaan sitten enemmän.
  
• “A Serious Man” Written by Joel Coen & Ethan Coen - Omaperäinen kässäri ainakin on. Ja peloton. Mutta ei voittaja.
  
• “Up” Screenplay by Bob Peterson, Pete Docter, Story by Pete Docter, Bob Peterson, Tom McCarthy - Mun voittajasuosikki. Vaikka tarinassa onkin peittelemättömän häikäilemättömän sentimentaalisia kiristyskohtia, elokuvan tarina on uskomattoman hieno. +
  

Paras sovitettu käsikirjoitus

• “District 9” Written by Neill Blomkamp and Terri Tatchell - Ei.
  
• “An Education” Screenplay by Nick Hornby - Ei olisi huono, mutta tarina on ehkä liian kevyt voittajaksi.
  
• “In the Loop” Screenplay by Jesse Armstrong, Simon Blackwell, Armando Iannucci, Tony Roche - Arvaatteko, kuinka paljon harmittaa, että missasin tämän R&A:ssa? Olisin melkein valmis julistamaan tämän voittajaksi.
  
• “Precious: Based on the Novel ‘Push’ by Sapphire” Screenplay by Geoffrey Fletcher - Kuvittelen, että kauppa käydään tämän ja Up in the Airin välillä. Voittaja? Hmm. Käyn katsomassa huomenna tuon Up in the airin ja korjaan sitten, mutta veikkaan tätä. +
  
• “Up in the Air” Screenplay by Jason Reitman and Sheldon Turner
  

Paras kuvaus

• “Avatar” Mauro Fiore
• “Harry Potter and the Half-Blood Prince” Bruno Delbonnel
• “The Hurt Locker” Barry Ackroyd
• “Inglourious Basterds” Robert Richardson
• “The White Ribbon” Christian Berger- Mun veikkaus. Toinen vaihtoehto on Hurt Locker, joka on ehkä todennäköisempi, kun tämä ei ole edes jenkkileffa, mutta veikkaanpa silti. +
  

Paras miespääosa

• Jeff Bridges (Crazy Heart) - on jo julistettu voittajaksi. Onneksi elokuva ehtii Suomeen myös maaliskuussa, joten pääsen näkemään miehen kiitellyn suorituksen. +
  
• George Clooney (Up in the Air) - Joo ei.
  
• Colin Firth (A Single Man) - Kovasti haluan nähdä elokuvan ja vain ja ainoastaan Firthin ylistetyn roolin takia, muuten kiertäisin koko homman kaukaa. Jotain kertonee se, että kiersin joka tapauksessa Milkin kaukaa viimeksi, vaikka siinäkin kiiteltiin Penniä. Firth on kuitenkin Firth...
  
• Morgan Freeman (Invictus) - Joo ei.
  
• Jeremy Renner (The Hurt Locker) - Toinen vaihtoehto, mutta oikeasti elokuva on ehkä parempi kuin Renner. Ei Rennerkään huono ole, mutta ei Oscarin arvoinenkaan. Ainakaan tässä seurassa.
  

Paras naispääosa

• Sandra Bullock (The Blind Side) - Lisää julistettuja voittajia. +
  
• Helen Mirren (The Last Station) - Vanhat voittajat ovat aina mahdollisia, mutta pystiä ei tule tällä kertaa.
  
• Carey Mulligan (An Education) - Sai roolista paljon kiittelyjä keväällä, ja julistettiin ehdokkaaksi jo silloin, mutta ei suoritus aivan palkinnon arvoinen ole.
  
• Gabourey Sidibe (Precious: Based on the Novel ‘Push’ by Sapphire) - Sai myös Sundancen jälkeen kovaa Oscar-huudatusta, mutta mahdollisuudet ovat jo haihtuneet.
  
• Meryl Streep (Julie & Julia) - Aina potentiaalinen, mutta ei tänä vuonna.
  

Paras miessivuosa

• Matt Damon (Invictus)
• Woody Harrelson (The Messenger)
• Christopher Plummer (The Last Station)
• Stanley Tucci (The Lovely Bones)
• Christoph Waltz (Inglourious Basterds) - Jos tämä ei ole julistettu voittaja, niin sitten ei kukaan. En viitsi edes kommentoida muita. Etenkään kun en ole muita elokuvia nähnyt. +
  

Paras naissivuosa

• Penélope Cruz (Nine) - En usko voittoon, koska elokuva sai kohtuullisen kuivan vastaanoton. Edellisestä voitosta on myös liian lyhyt aika.
  
• Vera Farmiga (Up in the Air) - Kommentoin tätä huomenna.
  
• Maggie Gyllenhaal (Crazy Heart) - Pidän Gyllenhaalista niin paljon, että soisin hänelle voiton. En kuitenkaan usko siihen.
  
• Anna Kendrick (Up in the Air) - kts. edellistä edeltävä.
  
• Mo’Nique (Precious: Based on the Novel ‘Push’ by Sapphire) - Hmm. Olisiko se tässä? +
  

Paras animaatio

• “Coraline” Henry Selick - Elokuva on niin mainio, että soisin sille palkinnon. Jos Up voittaisi parhaan elokuvan, Coraline voisi putsata pöydän täällä. Tosi todennäköistä. Molemmat skenaariot.
  
• “Fantastic Mr. Fox” Wes Anderson - Odotan vesi kielellä näkemistä. Ei voittoa.
  
• “The Princess and the Frog” John Musker and Ron Clements - Ihanaa, että Disney on palannut juurilleen (ja järkiinsä), mutta voittoa tällä ei heru.
  
• “The Secret of Kells” Tomm Moore - ?
  
• “Up” Pete Docter - Juupajuu. +
  

Paras musiikki (score)

• “Avatar” James Horner
• “Fantastic Mr. Fox” Alexandre Desplat
• “The Hurt Locker” Marco Beltrami and Buck Sanders
• “Sherlock Holmes” Hans Zimmer
• “Up” Michael Giacchino

Paras musiikki (song)

• “Almost There” from “The Princess and the Frog” Music and Lyric by Randy Newman
• “Down in New Orleans” from “The Princess and the Frog” Music and Lyric by Randy Newman
• “Loin de Paname” from “Paris 36” Music by Reinhardt Wagner Lyric by Frank Thomas
• “Take It All” from “Nine” Music and Lyric by Maury Yeston
• “The Weary Kind (Theme from Crazy Heart)” from “Crazy Heart” Music and Lyric by Ryan Bingham and T Bone Burnett
  

Katsottuja (minulle uusia) elokuvia: 98 (näistä oikeasti tuoreita 54) //16.2. päivitys. 99 elokuvaa. Olin unohtanut Mementon. Sopii kuvaan.

Teatterikäyntejä: 58

Festareita: 2

Vuosi oli omalta kohdaltani tosi hyvä. Elokuvia tuli katsottua kohtuullisen kiitettävästi: lähes kaksi elokuvaa viikossa, ja pääsääntöisesti nähdyt elokuvat olivat erinomaisia. Jos pinosta pitää valita muutamia parhaita, ne voisivat sekalaisessa järjestyksessä olla

• The Wrestler
  
• Postia pappi Jaakobille
  
• Looking for Eric
  
• Moon
  
• Red Cliff
  
• The Hurt Locker
  
• Synecdoche, New York
  
• An Education
  
• Up
  
• Away We Go
  

Muita erinomaisia uutuuksia olivat Che, Fish Tank, Star Trek, Gran Torino, Bright Star, Hunger, 500 Days of Summer, A Serious Man, Coraline, Maria Larssons eviga ögonblick ja jos jatkan vielä, luettelen kohta kaikki nähdyt elokuvat tähän.

Vanhemmista katsotuista mainittavia ovat ehdottomasti The New World, 3:10 to Yuma, Sunset Blv, Holiday (siis Hepburn-Grant),  The Princess Bride, Nikita, Rear Window, Good Bye Lenin!, The Adventures of Robin Hood ja Viimeiseen hengenvetoon.

Kuten sanottua siis, erinomainen vuosi.

Oon tosi onnellinen. Ihan vaan tiedoksi :)

Siitä puheen ollen, EC voisi kehittää tätä loppuunmyytyjen elokuvien täyttämiskäytäntöään: menimme kaverini kanssa hyvissä ajoin teatterille ja kysyimme onko lippuja näytökseen jäljellä. Vastaukseksi saimme epämääräistä muminaa ja käskyn muodostaa jono oudon sivupöydän  eteen. Jonouduimme muutaman muun ihmisen kanssa, mutta kukaan ei oikein tiennyt mikä jono se oikein oli. Kun kello tuli viimein 10 vaille esityksen alku, eikä minkäännäköistä edistystä ollut tapahtunut (kukaan ei ollut tullut myymään lippuja tai kertomaan päättömän jonotuksen syvintä tarkoitusta), kaverini kävi kysymässä toiselta henkilökunnan jäseneltä, mitä oikein tapahtui. Vastaus oli, että esitys oli loppuunmyyty, ja että lippuja alettaisiin myydä kunhan kaikki lipulliset olisivat menneet saliin, ja paljastuisi, jäikö joku kotiin lipustaan huolimatta. No joo. Päätettiin tehdä meidän edessä seissyt nainen onnelliseksi, ja mentiin takaisin kotiin.

R&A:n ohjelmistossa näkemättä jääneitä harmituksia on runsaasti. Päätin tietoisesti jättää kovasti odottamani (500) Days of Summerin ja Ponyon Finnkinolle, ja päättelin, että mikäli Soderberghin Informant! alkaa tuntua kiinnostavalta, sen voi aina nähdä myöhemmin, mutta kalvava harmitus muutaman muun elokuvan kohdalta jäi. Avainelokuvista Mesrine: Part 1 ja 2 harmittavat nyt jälkikäteen kovasti, mutta elättelen pientä toivoa, että ne saataisiin joskus vielä levitykseen. Venäläinen taide-elokuva Euphoria olisi ollut mielenkiintoinen, samoin virolainen A Wish Tree (joka poistui listaltani ihan viime tipassa yksinkertaisesti siksi, että katalogin esittelytekstissä oli jotain, joka sai elokuvan kuulostamaan perinteisellä tavalla oudolta). Pohjantähti-sarjasta olisin voinut mennä katsomaan mitä tahansa ilolla, ja jos vain mahdollista, yritän löytää jostain katsottavaksi ainakin Cold Lunchin, The Girlin ja Glowing Starsin. Afrikkalaisista elokuvistakin jonkun olisi voinut käydä katsomassa. Kiinnostava olisi ollut myöskin Theo Angelopouloksen The Dust of Time. In the Loopin puute harmittaa joka päivä enemmän, samoin Bob Dylanin sisältäneen elokuvan Kisses ohitus. Ja kertakaikkisena harmituksen huippuna on Harri J. Rantalan Nurmoo, jonka olemassaolon huomasin vasta viime yönä festivaalin jo päätyttyä. Katkera on tappion kalkki.

Valitus sikseen, kävin nimittäin katsomassa hienoja elokuvia joka sormelle.

Espoo Cinén anti:

Ken Loachin Looking for Eric kertoo postinlajittelija Ericistä, joka on varsinaisen epäonnistunut miehenrotisko. Eric on jättänyt  elämänsä rakkauden, Lilyn, jo lähes 30 vuotta sitten ja hänen uusi vaimonsa on jättänyt hänet kahden edellisista liitoista olevien poikiensa kanssa kolmistaan. Ericin sankari on ManUn rantapotkupalloon eläköitynyt huippupelaaja Eric Cantona, ja kun asiat elämässä alkavat olla liian vaikeita, Eric kääntyy sankarinsa (julisteen) puoleen. Kun Cantona yllättäen vastaa Ericin huutoon, mikään ei jää ennalleen.

Tämä oli ensimmäinen Loachin elokuva minulle, ja koin hänen tyylinsä jollain tapaa samanlaiseksi kuin toisen brittitekijän, Mike Leighin. Loach kuvaa hahmojaan lämmöllä ja ymmärtäen, vaikka nämä ovatkin parhaimmillaan väärien valintojen tekemisessä ja hölmöilyssä. Elokuvan kaikki henkilöt ovat ymmärrettäviä ja uskottavia ja niin kertakaikkisen lämpöisesti kuvattuja, että katsomossa minua itketti heidän pelkän olemisensa katselu. Steve Evets on äärettömän sympaattinen epäonnistuja-Ericina. Eric Cantonan urasta kootut kuvapätkät ovat nannaa jalkapallohullun isän kanssa kasvaneelle, vaikka ne kertovatkin pahimman vastustajan menestyksestä. Looking for Eric on siitä kummallinen elokuva, että se onnistuu olemaan kertomus Ericin ryhdistäytymisestä, ylipäänsä elämän vaikeudesta ja suloisuudesta, ja samalla paras näkemäni elokuva jalkapallosta. Näin rehellisen aidosti ei ole jalkapallofaniuden ydintä koskaan kuvattu (ainakaan niin että minä olisin sen nähnyt ;). Elokuva tulee yleiseen levitykseen marraskuussa, ja suosittelen kyllä lämpimästä sen katsomista. Minä ainakin aion näyttää sen omalle iskälleni. 3 ja 1/2 tähteä (/4).

Zowie Bowien (eli  Duncan Jonesin) elokuva Moon on älykäs sci-fi-elokuva. Tai ainakin se pyrkii siihen. Elokuva kertoo Samista (käytännöllisesti katsoen elokuvan ainoa hahmo Sam Rockwell), jonka kolmen vuoden yksinäisen kuutyörupeaman viimeiset pari viikkoa ovat meneillään. Sam kärsii pahasti yksinäisyydestä, sillä hänellä on seuranaan vain tietokone-GERTY (äänenä Kevin Spacey) ja vaimolta ja yritysjohdolta tulevat videopätkät. Kun Sam eräänä päivänä on työskentelemässä normaaliin tapaan, hän näkee jotain, mikä saa hänet pelkäämään oman mielenterveytensä puolesta.

Elokuva kritisoi nykyajan työkulttuuria, jossa yritykset ovat työntekijöitään arvokkaampia, ja ihmisen arvo muodotuu siitä miten hän voi tuottaa arvoa työnantajalleen.  Käsiteltävänä on myös koko ihmisyys – pelot, unelmat ja toiveet. Elokuva kantaa itsensä erinomaisesti ensimmäisen puolikkaan ajan, mutta lopussa teemojen vaihtuessa ajatus hiukan harhautuu. Oikein hyvä elokuva siitä huolimatta, ja etenkin kun ajatellaan, että kyseessä on Jonesin ensimmäinen pitkä elokuva. 3 tähteä.

Ranskalaiselokuviin on olemassa ylimaallinen sääntö. Ne ovat joko hyviä tai hyvin huonoja. La vie d'Artiste on huono. Minun olisi pitänyt katsoa ennen lippujen ostoa TV Viiden tai KinoTV:n tai jonkun sellaisen ohjelmisto, sillä tämä elokuva tuli sieltä yhtäaikaa festivaalin kanssa.  Ja se kertoo kaiken. Elokuvassa ei ollut mitään omaperäistä. Kaikki ajatukset on nähty jo moneen, moneen kertaan, eikä mikään tarina päättynyt odottamattomalla tavalla. Esittelytekstin mukaan elokuva pohtii taiteilijuutta – höpölöpö se mitään tutki. Elokuva esittää kolme mukataiteilijaa, jotka kaikki pyrkivät tavoitteisiinsa hyvin perinteisillä tavoilla: huijauksella, hanttihommilla, ja ... hmm, olen unohtanut kuka se kolmas ”taiteilija” oli. Tämän elokuvan näkemisen jälkeen olo oli turhautunut – olisin voinut käyttää aikani ja rahani tuhat kertaa paremmin. 1 tähti.

Secrets & Lies, joka on Mike Leighin mestariteos vuodelta 1996, korvasi kuitenkin kaikki edellisen elokuvan pettymykset. Elokuva on hieno tutkielma meistä tavallisista heikosta ihmisparoista, jotka kaikki kamppailemme elämän ongelmien, ja salaisuuksien ja valheiden kanssa. Elokuva on Leghin tapaan rakennettu ilman käsikirjoitusta, mutta Leighin mestarillisuus hahmojen luojana on niin riittävä, ettei mitään käsikirjoitusta (kuten hänen elokuvissa yleensäkään) tarvita. Näyttelijät tekevät uskomattoman hienot suoritukset ja kuvat ovat upeita. Kertakaikkiaan hieno elokuva, joka vahvisti Leighin asemaa yhtenä lempiohjaajistani. 4 tähteä.

La Teta asustada (eli Milk of Sorrow) on siis perulainen Kultaisen karhun voittaja vuosimallia 2009. Elokuva kertoo naisista, jotka ovat perineet surun ja pelon kulttuurin äidinmaidossa. (Sodan aikana miehet olivat raiskanneet äitejä ja nämä lapset kärsivät siitä. Eikä ihme, kun äidit laulavat raiskauksesta kertovia lauluja lapsilleen...). Fausta (jonka elämää seurataan) on suojautunut omia pelkojaan vastaan kamalalla keinolla, joka uhkaa koitua hänen kohtalokseen. Mä voin pahoin välillä katsoessani tätä elokuvaa. Vaikka kuvat on älyttömän kauniita, välillä jopa käsittämättömän kauniita, tarinassa on niin karmeita kohtia, että mun oli katsottava muualle. Vaikkei mitään oikeastaan edes näytetty. Elokuvan voittokulku Berliinissä on herättänyt aika paljon ihmetystä, enkä oikeastaan ole siitä kovin hämmästynyt. Tarinassa on hyviä piirteitä etenkin pelon käsittelyssä, mutta kokonaisuutena juttu on heppoinen. 3 tähteä.

Steve McQueenin esikoiselokuva Hunger oli lähestulkoon jokaisen brittikriitikon lempielokuva viime vuonna. Elokuva kertoo tositarinan Bobby Sandsin IRA-liitännännäisestä nälkälakosta Norther Mazonin vankilassa vuonna 1981. Tarina seuraa sekä vartijoita, että erilaisia vankeja, mutta Michael Fassbenderin äärirajoille viemä Sands on keskiössä aina siitä asti, kun hänet pahoinpidellään vankilan vessassa. Kyseessä on sikäli poikkeuksellinen elokuva, ettei siinä kerrota juurikaan lähtökohdista (yleensähän tositapahtumiin perustuvat elokuvat alkavat romaanillisella selittävää tekstiä) eikä edes henkilöiden taustoista. Vangit ovat vankilassa, siinä on oikeastaan kaikki millä on elokuvan kannalta merkitystä. Elokuva on poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että se ei siloittele millään tavalla vartijoiden ja vankien loputtomia yrityksiä tehdä toistensa elämistä mahdollisimman kamalaa. Eikä lopulta peittele myöskään mitään sitä kauheudesta, mitä ihmiskeholle tapahtuu, kun se ei saa ravintoa. Fassbender on omistautunut roolilleen tavalla jota pidetään ominaisena Christian Balelle (verratkaapa Balea elokuvassa The Machinist tähän) ja hän on siinä hyvä. Keskivaiheille on sijoitettu täysin muusta elokuvasta poikkeava kohtaus. Sandsin ja Isä Moranin (Liam Cunningham) vuoropuhelu moraalista on kohtaus, jossa yksi otto kestää 20 minuuttia. Elokuvan toimivuudesta kertoo jotain se, että tämäkin oikeasti pelittää. 3 ja 1/2 tähteä.

Bellamy, jonka valitsin katsottavaksi Gerard Depardieun takia piti minut odottavissa tunnelmissa alusta loppuun asti. ”Epätavallinen murhamysteeri” oli tosiaankin juuri jotain sellaista, sillä siinä ei ollut oikein murhaa eikä mysteeriä. Tai sitten se ei vaan avautunut. Joka tapauksessa odottelin vielä lopputekstienkin aikana, että tapahtuisi jokin valaistuminen, joka kertoisi miksi olen katsonut elokuvan. Sitä ei tullut. Depardieu on hyvä, mutta se saattaa johtua siitäkin, että olen päättänyt pitää hänestä. Kaiken kaikkiaan lisää ranskalaista pettymystä. Huoh. 1 ja 1/2 tähteä.

Ensimmäinen islantilainen elokuvani oli Country Wedding, joka kertoo kirkkoon matkaavasta hääseurueesta (mukana myös morsiuspari). Elokuva on komedia. Aika kotoinen. Joo. Ihan ok. Meidän vieressä istui yksi poika, joka oli tikahtua nauruunsa. Ja me sen nauruun. Eli ilmeisesti elokuvasta voi pitää enemmän kuin minä pidin. 2 ja 1/2 tähteä.

Onneksi festivaalin viimeisenä oli vielä I've Loved You So Long. Se pelasti ranskalaisten elokuvien maineen, sillä tämä on hieno elokuva jos mikä. Kyseessä on tutkielma syyllisyydestä (kuulostaa niin järkyttävän snobistiselta että huhhuh) ja menneisyyden taakoista, ja tarina joka on enemmän murhamysteeri kuin kolme Bellamya yhteensä. Tarina kertoo vankilasta vapautuvan Julietten sopeutumisesta yhteiskuntaan ja perheeseensä. Elokuvan kruunaa upea roolityö Kristin Scott Thomasilta ja aivan yhtä hyvä hänen sisartaan näyttelevältä Elsa Zylbersteinilta.Elokuva onnistuu kuvaamaan isoja asioita hienovaraisesti, mikä on mielestäni aina suuri ansio. Hieno elokuva.3 ja 1/2 tähteä.

R&A-katselmus:

Venäläisen Anna Melikyanin  toista pitkää elokuvaa, The Mermaidia, mainostettiin slaavilaisena Ameliéna. Elokuva kertoo Alisasta, tytöstä joka kaipaa isäänsä, halajaa balettitanssijaksi ja uskoo voivansa toteuttaa toiveita tahdon voimalla. Viimeinen on sikäli kummallista, että mikään Alisan syvimmistä toiveista ei tästä taidosta huolimatta toteudu, vaan hän päätyy edelleen isättömänä vaeltamaan ympäri Moskovaa oluttuoppipuvussa. Kun elämä alkaa näyttää täysin toivottomalta, Alisa pelastaa vahingossa itsetuhoisen Sashan hengen ja päättää heidän olevan sielunkumppaneita.

Elokuvassa on hyvää ja huonoa. Mukana on muutamia omaperäisiä ratkaisuja, mutta olen kertakaikkisen kyllästynyt mainospukujen käyttämiseen alimman nolouden määritteenä. Johtunee osittain siitä, että tätä kulunutta ratkaisua käytettiin viimeksi mm. elokuvassa La Vie d’Artiste. Ja jos luitte tekstin tuolta ylempää, ymmärrätte, ettei se ole kehu. Myöskin tarinan loppu on hyvin ennalta-arvattava (tosin ei ehkä jos tosiaan kuvittelee tulleensa katsomaan Ameliéta, kuten vieressäni istunut poika esimerkiksi) ja saattaa latistaa siten joidenkin katsojien mieliä. En tiedä latistiko se minua. Näyttelijöistä etenkin nuorta Alisaa esittävä Anastasiya Dontsova on kertakaikkisen suloinen ja vanhempikin (Mariya Shalayeva) onnistuu aika hyvin. Jostain syystä huomasin kuitenkin välittäväni Alisaa enemmän Sashan (kovasti Gael Garcia Bernalilta näyttävä Yevgeni Tsyganov) kohtalosta, ja pystyin samaistumaan häneen paremmin. Kummallista sinänsä, mutta niin se vaan meni. Ehkä siinä on syy, miksen lopulta nauttinut koko elokuvasta kovin paljon. 2 ja 1/2 tähteä. 

John Woon paluu Aasiaan, suurtuotos Red Cliff I-II (katsoin ne putkeen juhlagaalassa = 5 tuntia istumista Rexissä) oli silkkaa nautintoa. Elokuva on sellaista visuaalista ilotulitusta, että olin katsomisen jälkeen täysin huumaantunut. Taistelukohtaukset ovat yliampuvia, filosofiset vuoropuhelut absurdeja ja kesto ihan älytön, mutta juuri siksi kertakaikkiaan rakastin jokaista hetkeä. Ihmiselle, joka nautiskelee eeppisistä elokuvista, ei juuri tämän parempaa voi tuoda katsottavaksi. Hyvin harvoin elokuvaa katsoessa aivojani alkaa kutittaa elokuvan ihanuuden takia, mutta tässä niin tapahtui. Luulen että sillä on jotain tekemistä mahtipontisuuden kanssa (tähän päätelmään ajauduin siksi, että muita tällaisia tunteita aiheuttaneita elokuvia ovat mm. Taru Sormusten Herrasta ja The Dark Knight) ja mahtipontinen tämä tosiaan on. Älkää tuhlatko aikaa katsomalla lyhennelmää, tämä täytyy nähdä kokonaan. 3 ja 1/2 tähteä.

Kathryn Bigelowin The Hurt Locker on yksi parhaista näkemistäni sotaelokuvista. Se kertoo pomminpurkajaryhmästä Irakissa ja seuraa erityisesti uuden purkajan, William Jamesin (todella hyvä Jeremy Renner) toimia. James saa elämänsä tärkeimmän sisällön pommien uhan tuottamasta adrenaliinista, eikä tavanomainen elämä tunnu hänestä miltään enää yli 400 puretun pommin jälkeen. Kuten mikä tahansa riippuvuus, myös tämä tuo mukanaan ongelmia. Renner on roolissaan erinomainen, ja koko elokuva on kertakaikkisen hieno kuvaus sodasta ja sen vaikutuksesta siinä mukana oleviin ihmisiin. Bigelow on mielestäni onnistunut kuvaamaan sotaa ihannoimatta sitä tai sen sankareita, pitämällä heidän tekemiään uhrauksia kuitenkin arvossa. Kuten elokuvan alussa todetaan Chris Hedgesin kirjaa War is a Force that Gives Us Meaning lainaten (kerrankin tosiaan elokuvaan liittyvästi): ”The rush of battle is a potent and often lethal addiction, for war is a drug.” 4 tähteä.

Cannesissa palkittu Il Divo oli erilainen katselukokemus. Elokuvan visuaaliset ratkaisut, musiikki ja rytmi ovat tavallisesta kaavasta poikkeavia. Elokuvassa on jotain tyylitellyn rikoselokuvan, jopa Ocean’s Elevenin tyylistä, mikä on elokuvan aiheen huomioiden aika omituista.Tai toisaalta ehkä ei. Mutta se elokuvasta tekeekin poikkeuksellisen. Ilman ennakkotietoja Italian politiikan rappiosta Giulio Andreottin aikana elokuvaa saattaa olla hiukan vaikea seurata. Ainakin minulle oli. Vaikka periaatteessa kaikki mitä valkokankaalla tapahtuu onkin selvää, ilman ilmeistä yhteyttä aiempaan ja tulevaan (jota elokuva ei kovin perinpohjaisesti kerro, tai ehkä kertoo, mutta kerrottavaa on liian paljon minuutissa ymmärrettäväksi) tapahtumat tuntuvat hieman irrallisilta. Joo, konteksti puuttuu. Sehän se oli mun katselukokemuksen ongelma. Mutta tekisi kyllä mieli lukea vähän Italian lähihistoriaa ja katsoa elokuva uudestaan.

The September Issue, joka kuvaa Voguen suurnumeron syntyä on mielenkiintoinen tarina, muttei ehkä elokuvana niin ihmeellinen. Jotenkin elokuva onnistuu näyttämään Voguen päätekijöiden (erityisesti tietysti Anna Wintourin) suuruuden omassa maailmassaan, mutta asettamaan sen myös perspektiiviin tavalla joka tuntuu jopa hiukan surulliselta. Jos elokuva tulee joskus telkkarista, niin katsokaa ihmeessä. 2 ja 1/2 tähteä.

Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York on juuri niin omituinen kuin odottaa saattoi ja myöskin juuri niin hyvä. Juonta on turha edes yrittää selittää ja teemasta voisi noin ylipäänsä sanoa, että se käsittelee elämää. Ja unelmia. Näyttelijäkaarti on uskomaton tähtiluettelo: Philip Seymour Hoffman, Samantha Morton, Catherine Keener, Michelle Williams, Hope Davis, Emily Watson... ja jokainen enemmän kuin suoriutuu osastaan. Roger Ebert sanoi arvostelussaan: “I think you have to see (it) twice. I watched it the first time and knew it was a great film and that I had not mastered it. The second time because I needed to. The third time because I will want to.” Ebertin kommentti, kuten yleensäkin, pitää paikkansa. En malta odottaa, että pääsen katsomaan elokuvan uudelleen. Surullista sen sijaan on, että tämäkään ei teos ei päädy Suomessa koskaan normaaliin elokuvalevitykseen, vaan on jo ilmestynyt dvd:nä. Toivottavasti ihmiset löytävät sen hyllystä. 3 ja 1/2 tähteä. Ainakin siihen asti kunnes olen nähnyt sen kahdesti.

Maïwennin All About Actresses. Mitä mä voin sanoa? Lisää ranskalaista pettymystä. Maïwenn seuraa ranskalaiselokuvatähtien (naisten) elämää ja pyrkii esittämään millaista heidän arkensa oikeasti on. Ongelma on se, että elokuva sekoittaa toden ja käsikirjoitetun niin pahoin, ettei katsoja pysty sanomaan mikä on totta ja mikä ei. Toisaalta tätä voisi pitää ansiona. Mutta tämä on vähän kuin grafologian kanssa: ensin on katsottava kokonaisuus ja sitten päätettävä tulkitseeko sitä negatiivisesti vai positiivisesti. Ja minä ikävä kyllä tulkitsen negatiivisesti. Kameraan on tallentunut muutamia hienoja hetkiä, erityisesti elokuvan alkuun, mutta loppua kohden ärsyynnys ja sekaannus kasvaa niiden ansioita suuremmaksi. 2 tähteä.

Fish Tank on toinen kovasti suitsuttavia kritiikkeja kerännyt brittielokuva. Elokuva kertoo rikkinäisen teini-ikäisen Mian (juna-asemalta sanasodan keskeltä elokuvaan bongattu Katie Jarvis) elämän muutamasta viikosta. Mia, joka on kasvanut ilman isää ja oikeastaan ilman rakkautta (nuori äiti on itsekin ainakin yhtä rikkinäinen kuin heitteille jätetyt lapsensa) etsii ahdistavaan perhe-elämäänsä helpotusta ja on onnistunut luomaan oman pakopaikkansa hylätystä asunnosta, joka antaa mahdollisuuden harjoitella tanssimista. Kun äiti tuo asuntoon uuden miesystävänsä Connorin (Michael Fassbender), jolta riittää rakkautta myös hänelle, Mian elämä ei voi olla järkkymättä. Mia, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa reagoi kuten pelästynyt eläin.

Sekä Jarvis, että Fassbender ovat rooleissaan erinomaisia. Kummallista muuten, en ollut ikinä kuullutkaan Michael Fassbenderista, mutta nyt olen viimeisen kuukauden aikana nähnyt hänet kolmessa elokuvassa (Hunger, Inglorious Basterds) ja pitänyt kovasti näkemästäni. Missä mies on oikein ollut ennen tätä vuotta? // Mukamas Band of Brothersissa. En voi käsittää. Oikeasti? Ja mitä ihmettä, Esmenä viime vuotisessa EC-elokuvassa Angel? Ei kertakaikkisesti mitään mielikuvaa.// Elokuvan käsikirjoitus toimii myös, ja tarina kuvaa rikkinäisen teinitytön sielunmaisemaa hyvin uskottavasti. Mukaan on jäänyt muutamia siinä ja rajoilla olevia kohtauksia (mm. ihan viimeinen kohtaus ja koko hevosepisodi), jotka itse olisin jättänyt pois, mutta muilta osin elokuva on eheä ja itsensä kantava kokonaisuus, ja Tarina, joka kannattaa kertoa ja kuulla. 3 ja 1/2 tähteä.

The Girl Who Leapt Through Time on Giblilläkin työskennelleen Mamoru Hosodan ohjaus, joka oli Japanissa sleeper-hitti valmistumisvuonnaan 2006. Tarinan päähenkilö on teini-ikäinen Makoto, joka huomaa voivansa hypätä ajassa taaksepäin. Hän käyttää taitoaan ensin siihen mihin teini-ikäisen uskoisikin: tenttien uusimiseen, vanukkaan syömiseen ja loputtomaan karaoken laulamiseen. Makoto joutuu kuitenkin huomaamaan, että ajan muuttamisella on myös ikäviä seurauksia, joita hän joutuu korjailemaan palaamalla ajassa taaksepäin yhä uudelleen. Elokuva tarjoaa monia hulvattoman hauskoja hetkiä ja kuva on myöskin nautittavaa katsottavaa. Juoni on loppujen lopuksi ehkä hiukan vajavainen logiikaltaan, mutta toisaalta elokuvan viihdearvo on niin suuri, ettei sillä ole juuri väliä. En ole vieläkään täysin varma lopullisesta mielipiteestäni elokuvaa koskien. Katsoessani sitä ajattelin, että ”tämähän on kiva elokuva”. Kahta tuntia myöhemmin, kun istuin katsomassa An Educationia, ajattelin: ”eihän se ollut mitään tähän verrattuna”, ja seuraavana päivänä olin taas jo valmis myöntämään sen ansiot. Luulen että ostan tämän siskolleni, mikäli siis dvd joskus Suomessa ilmestyy. 3 tähteä.

Kuten jo äskeisestä ehkä paljastui, pidin An Educationista erittäin paljon. Elokuva on yksinkertaisesti so much fun, että harvoin mikään on. Näyttelijät (upea Carey Mulligan ja charmantti Peter Sarsgaard etunenässä) ovat loistavia, oijoi, Rosamund Piken herkullinen Helen, ja kyllä tarinakin (kasvukertomus) kannattaa kertoa. Jotenkin elokuva onnistuu hurmaavuudellaan viemään katsojaparkaakin niin, että kaikki 16-vuotiaan Careyn ratkaisut (tylsä koulutus vs. huvittelu hauskojen ihmisten kanssa) tuntuvat ehdottomasti ainoilta oikeilta. Tietenkin. Puvustus ja score ovat lyömättömät ja lavastus myöskin loistelias. Elokuvan aivan loppu ei kuitenkaan pysy samalla tasolla ja on hiukan lässähtävä, mutta aiempi suloisuus auttaa tämän nielemisessä. Täysiä pisteitä elokuva ei tällä lopulla minulta kuitenkaan ansaitse, vaikka lähelle pääseekin. Mulliganille on povattu roolista Oscar-ehdokkuutta ja jopa minä, joka inhosin häntä Northanger Abbeyssa, tosin ehkä enemmän roolin kuin tekotavan takia, uskon että se voi olla mahdollista. Mistä tulikin mieleen, että mikäli, kuten minä, pitää Austen-filmatisoinneista, tästä elokuvasta löytää myös paljon tuttuja. Näyttelijöitä on nimittäin ainakin Ylpeyden ja ennakkoluulon, Järjen ja tunteiden, Viisastelevan sydämen, Emman ja Northanger Abbeyn eri versioista. Ilokseni voin kertoa, että tämä elokuva tulee normaaliin levitykseen, ja että aion ehdottomasti käydä katsomassa sen uudestaan. Mikäli jotain omituista ei toisella katsomiskerralla tapahdu, ostan tämän myös kotiin. 3 ja 1/2 tähteä.

Mary & Max on australialainen tositapahtumiin perustuva erilaisuudella valloittava animaatio. Mary ja Max ovat kaksi täysin vastakkaistyyppistä ihmistä, jotka ajautuvat sattumalta kirjeenvaihtoon. Mary kun haluaa tietää, miten lapset syntyvät Amerikassa (Australiassa oluttuopeista). Kirjeenvaihtotovereita yhdistää vain ystävättömyys ja rakkaus tv-sarjaan hahmoihin. Elokuva seuraa vuosikymmeniä kestävää kirjeenvaihtoa, jonka aikana ehditään väitellä tohtoriksi, kirjoittaa kirja, istua vankilassa, olla pakkohoidossa ja haudata monta sukulaista ja kultakalaa. Kun kaikki on ohi, matkan varrella on naurettu monta kertaa ääneen ja myös vähän nyyhkitty. Animaatio on virkistävän erilaista ja kokonaisuutena paketti rullaa mukavasti alusta loppuun. 3 tähteä.

Jane Campionin Bright Star kertoo nuorena kuolleen runoilijan John Keatsin ja hänen elämänsä naisen Fanny Brawnen saavuttamattomasta rakkaudesta. Kuvat ovat m-i-e-l-e-t-t-ö-m-ä-n kauniita. Dialogi meni vähäsen yli ilman tekstejä (kuvitelkaa pääosin Keatsin runoista koostettu vuoropuhelu) ja ikävä kyllä, en voinut pitää Brawnea esittävästä Abbie Cornishista kuin vain vähän ja vain välillä. Se, etten samaistunut päähenkilöön oli elokuvasta nauttimisen kannalta aika kuolettava isku. Kun tarkoituksena on kokea Fannyn ja Keatsin onni ja tuska heidän tarinansa kehittyessä, en tuntenut juuri mitään, paitsi kuten sanoin välillä. Harmittaa vähän. Ehkä tämäkin pitää katsoa toisen kerran joskus myöhemmin, niin voin päästä samaan olotilaan kuin vieressäni istunut tyttö, joka nyyhkytti lohduttomasti koko elokuvan lopun. // Haluan sanoa tähän vielä jälkikäteen sen, että Campion kyllä hienosti välttelee perusitketyskohtaukset (kuten esimerkiksi kuolinkohtauksen) ja onnistuu kuvaamaan rakkaustarinan kehitystä perin tavanomaisesti. Jotenkin normaalisti. Se on hyvä. 3 tähteä.

Huh. Ei nämä mitään arvosteluja ole, mutta ei voi mitään. Mulla ei yksinkertaisesti voimavarat riitä siihen enää tällä massalla. Eikä suoraan sanoen osaaminenkaan. Mutta onneksi tiedän, että sekin on joskus onnistunut, ja ehkä onnistuu taas joskus tulevaisuudessa. Nyt kun saisi vaan nuo elokuvat tuolta edellisestä postauksesta käsiteltyä...

Joopa joo. Sain vihdoinkin päivitettyä toukokuussa listaamani nähdyt leffat ja nyt pitäisi sitten ilmeisesti kirjoittaa näistä loppukesän aikana nähdyistä. No chance, mutta laitan ne edes tähän niminä. Tämä on muuten kuultu joskus ennenkin... Sattumanvaraisessa järjestyksessä siis seuraavat:

Slumdog Millionaire on todellinen loppukesästä nähty elokuva. Kanssani sitä katsomassa oli nimittäin (maailman suloisin) tyttö, joka muutti maaliskuussa Kaliforniaan. Niin että se siitä uskottavuudesta sitten. Slumdog Millionaire sai tietysti osakseen suurta suitsutusta viime helmikuisissa Oscareissa ja on siksi (luultavasti) aika hyvin kaikkien tiedossa. Voin ymmärtää mistä moinen suitsutus johtuu, mutten ehkä yhtyisi siihen innolla itse. Elokuvan kuvaus on hienoa ja etenkin alussa slummipuikkelehdinta on erityisen kaunista/järkyttävää katseltavaa. Samoin tarinan historiapätkät ovat kiinnostavia (joskin niistä paras on heti ensimmäisenä), mutta nykyaika ei sitten enää täytäkään toiveita. Suurimpana ongelmana tässä on ehkä se, että rakkaustarina ei toimi. Rakkauden kohde (Freidan Pinton esittämä) Latika ei tee tai ole kertakaikkiaan mitään, mikä oikeuttaisi Jamalin (Dev Patel) loppumattoman ja kaikki esteet ohittavan rakkauden. Latika vain sattuu olemaan paikalla. Oikei, ymmärrän että lapsuuden parhaat kaverit -jutusta perinteisesti kehitellään jotain, mutta kun lapsuuden jälkeen Latika kulkee slummigangstereiden perässä kuin lammas, eikä osoita minkäänlaista intoa poistua tilanteestaan, eikä edes nähtävämmin juuri ilahdu kohdatessaan Jamalin, niin why bother ? - kysyn vaan. No joo, elokuva on uplifting ja heartwarming, mutta leaves something to be desired. Että näin täällä. 2,5 (/4)

Harry Potter and the Half-Blood Prince eli kuudes ja loppufinaalia pohjustava Harry-seikkailu oli Potter-filmatisoinneista ehdottomasti hauskin (sekä tahallisesti että tahattomasti), ylipitkä (etenkin keskivaiheilta) ja sen verran sekava soppa kirjan tapahtumia, että kirjaa lukemattomat ovat varmaan aika eksyksissä. Ja monet lukeneet suutuksissa. Kirjassa on tapahtumia niin paljon, ja niin paljon on jo aiemmista elokuvista jouduttu jättämään pois, että ongelmissahan elokuvassa ollaan. Siitä huolimatta katselukokemus oli aika hulvaton (siis sen hauskuuden takia) ja D-Rad pääsee vihdoinkin todella esittelemään näyttelijänkykyjään. Ihan rehellisesti puhuen, yksi päähenkilön kohtauksista sai minut oikeasti suhtautumaan koko näyttelijäparkaan vähän suopeammin. Syytä siihen en kyllä osaa kertoa. 

Elokuvaan on lisätty hiukan outoja kohtauksia. Erityisesti ne kohdat, joilla on yritetty lisätä pelottavuutta eivät oikein kanna, ja uskomatonta kyllä, Fenrir Harmaaselkä on trailerissa huomattavasti pelottavampi kuin itse elokuvassa. Elokuva pyrkii koko ajan kertomaan, että tässä on nyt pelottava hahmo, mutta loppujen lopuksi en ole varma onko hän lopussa mukana enää ollenkaan. Lopun surullisuudet on onnistuttu tekemään pliisuiksi, joskin tavallaan koskettavaksi. Ihan viimeisen vuoropuhelun olisi kyllä voinut jättää pois, sillä, uskokaa tai älkää, se on vielä oudompi kuin kirjassa ollut "oli vielä yksi kultainen päivä nauttia Hermionen ja Ronin kanssa" -blaaba. Ja voin kertoa, että tämä kyseinen kohtaus on ainoa, jota olen ikinä koko kirjasarjasta arvostellut. Myöskin koko Voldemortin muistoja käsittelevä osuus, joka kirjassa vie valtaosan tilasta, on jäänyt romanssien (tosin missä nekään olivat?) jalkoihin ja ihmettelen kovasti miten Harryn selitetään selviytyvän seuraavan kirjan tehtävistä ilman minkäänlaista opastusta. Selittävä kirje Dumbledorelta mahdollisesti? Itse asiassa nyt kun mietin, en oikein tiedä mihin elokuvan käyttämä 2 ja 1/2-tuntinen oikein kului. Hyvin todennäköinen mahdollisuus on se, että tarinassa on vain niin hirvittävän paljon kerrottavaa, että pelkkien perusasioiden esiintuominen vie ensimmäisen kaksituntisen. Hienojakin kohtauksia toki on: Dubledore saa oman Mooses-kuvansa ja Alan Rickman Kalkaroksena on jatkuvasti luotettavan hyvä. 2,5

Batman & Robin. Batman-elokuvien kuningas. Ylittämätön ykkönen, joka sisältää jäätävää komiikkaa, hyytävää toimintaa ja kylmääviä henkilöhahmoja. Elokuva, jonka ohjaaja pyysi tekelettään anteeksi katsojilta. Mutta tässäpä onkin sellainen juttu, että elokuva on niin kamala, että se kannattaa katsoa. Jos pystyy. Elokuva kannattaa katsoa yleisen hirveyden vuoksi, se kannattaa katsoa, jotta näkisi mihin sellaiset nimet kuin Chris O'Donnel, Alicia Silverstone ja tönkkömiehenäkin tunnettu George Clooney todella pystyvät (en ole ikinä pitänyt Clooneysta hirveästi, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että hän on voinut tehdä jotain tällaista) ja siksi, että Arnold Schwarzeneggerin uskomaton karisma tekee miehestä pidettävän jopa tässä järkyttävyydessä. Hupia ehdottomasti riittää, mutta on hyvin vaikea ymmärtää sitä, että tämä elokuva on joskus tehty hyvää tarkoittavin aikein. Numeroarviona annan elokuvalle 1 ja Schwarzeneggerille 4.

Coraline oli ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, ja vaikka se olikin toimiva, olen edelleen vakaasti sillä kannalla, että 2D on parempi malli katsoa elokuvia. En aio missään tapauksessa etsiytyä tulevien elokuvien lasipäänäytöksiin, vaan nautiskelen esitykset mielummin perinteisellä tavalla. Ne lasit on siinä vain tiellä. Coraline perustuu Neil Gaimanin (mm. Stardust) lastenkirjaan ja kertoo vanhempiensa kanssa maalle muuttavasta Coralinesta, joka kärsii vanhempien työtaakasta johtuvasta välinpitämättömyydestä ja löytää talon olohuoneesta tien rinnakkaismaailmaan. Uudessa maailmassa kaikki: äitistä ja isästä puutarhaan, naapureihin ja ruokaan on parempaa kuin kotona. Ainoa Coralinea askarruttava seikka tässä ihanuudessa ovat vanhempien nappisilmät. Coraline peuhaa uudessa kodissaan innoissaan, kunnes tulee aika maksaa hauskuuden hinta. Elokuvan animaatio, joka on myös Painajainen ennen joulua –elokuvan tehneen Henry Selickin käsialaa, on omaperäisen kulmikasta ja kiinnostavaa katsoa. Tarinan fantasiaosuudet näyttävät upeilta, etenkin kun tietää että kaikki on olemassa oikeasti, eikä vain tietokoneella bittijonona. Tarina itsessäänkin kantaa, vaikka olisin mielummin pitänyt lopun kirjan mukaisena, jolloin päähenkilö olisi näyttänyt voimansa paremmin. Elokuva on hauska, muttei tarkoitettu lapsille, kuten jotkut ilmeisen herkästi luulevat aina kun kyseessä on animaatio. Sen verran ronskia juttua tässä myös on, ettei ehkä kaikkein herkkämielisimpienkään kannata elokuvavuokraamoon rynnätä, mutta tällaisille kuin minä, elokuva toimii kuin häkä. 3,5

The Adventures of Robin Hoodia vuodelta 1938 tähdittää nimiroolissa yksi kaikkien aikojen miesnäyttelijöistä, Errol Flynn. Elokuva kertoo varsin tutun kaavan mukaisesti Robin Hoodista ja hänen joukkionsa kokoamisesta (tosin tätä vaihetta ei ollut siinä versiossa jonka itse olen aiemmin nähnyt: Disneyn Robin Hoodissa ;) ja ilkeän prinssi Johnin ja tämän avustajan, Sir Guy of Gisbournen (Sherlock Holmesina paremmin tunnettu Basil Rathbone) kiusaamisesta. Robinin kiihkeän rakkauden kohteena on tietenkin Olivia de Havillandin Marian-neito. Elokuva esitetään täysissä Technicolor-väreissä ja onkin melkoinen väriläiskä. Hahmot ovat ihanasti teatterivaikutteisia, tähän aikaan elokuva- ja teatterinäyttelytavat eivät vielä eronneet toisistaan kovasti, vaan ilmaisu on valkokankaallakin isoa. Flynn on hurmaavan hyväntuulinen, de Havilland kaunis ja Rathbone ilkimys vailla vertaa (joskin yllättävän raa’an kohtalon uhriksi hän lopussa joutuu). Elokuvassa on sellaista vanhan ajan iloittelua, joka on unohtunut elokuvantekijöiltä jonnekin viimeisten 70 vuoden aikana. Onneksi meillä on dvd. 3,5

Lähdin viime kesään odottaen erityisesti yhtä elokuvaa. Jim Cameronin Terminator-trilogia täydentyi uudella miehityksellä neliosaiseksi ja kun pääosaan oli saatu maailmankaikkeuden karismaattisin (ja komein, for sure) mies Christian Bale, en tietenkään voinut ohittaa Terminator Salvationia. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisuhetki tuli, sitä negatiivisempaa palautetta elokuva alkoi saada. Uskomattoman määrän kuraa niskaansa sai ohjaajan jakkaralle istunut McG, joka tuntui pelkän nimensä takia ärsyttävän elokuvakirjoittelijoita uskomattoman paljon. Nimeen takertuneet kriitikot eivät ansainneet ymmärtämystäni missään vaiheessa, elokuvabisneksessä moni toimii muulla kuin ristimänimellään ja monen joka toimii kannattaisi ehkä harkita jotain muuta järjestelyä, mutta ohjaajan muun aiheuttaman kohun ymmärsin. Herran cv:stä kun löytyi merkkiteoksia kuten Charlie’s Angles: Full Throttle. Elokuva itsessään oli kuitenkin pelittävää toimintaa, joka vaikkakaan ei hirvittävästi ehkä liipannut Terminaattorimaailmaa, oli silti viihdyttävää katsottavaa. Näyttelijät olivat kaikki puisevia ja jäykähköjä, ja oikeastaan isoimman riemunkiljahduksen minusta sai irti CGI-Schwarzenegger, joka piipahtaa kuvassa elokuvan lopussa. Salvation aloittaa uuden trilogian, ja sen aikana ei oikeastaan ehdi tapahtua mitään mullistavaa. Aika menee hahmojen esittelyyn, ja hiukan kummallisesti eniten aikaa käytetään sellaisen hahmon esittelyyn, jota ei seuraavissa osissa enää oikein voida käyttää. Ei se mitään, hän on ihan mielenkiintoinen seuralainen yhden elokuvan ajaksi. Katselukaverini oli täysin pipanoina heti elokuvan jälkeen, hänen mielestään se oli yksi parhaista elokuvista jos ei nyt ikinä, niin ainakin pitkiin aikoihin. Omasta puolestani elokuva ei ollut mitenkään erityinen, mutta siinä on Bale ja jopa hänen puiseva esiintymisensä antaa lisäpisteitä elokuvalle kuin elokuvalle. Ja viihdyttävä se oli. Sotaelokuvaksi. 3

The Killing on Kubrickin alku-uran teos, ja yksi pidetyimpiä ryöstöelokuvia. Muistikuvani elokuvasta: pidin siitä. Haluan nähdä sen uudestaan, jotta pääsen siihen kunnolla sisään. Hyvän elokuvan merkki. ;)

A Night at the Opera on Marx-veljesten klassikko vuodelta 1935 ei iskenyt oikein muhun. Kohellushuumori ei muutenkaan oo mun juttu, en yksinkertaisesti  jaksa katsoa sellaista kovin pitkään. Ymmärrän, että tämä ja muu Laurel&Hardy -tyyppinen kama on iskenyt laman jälkeen yleisöön hyvin, mutta minua se ei kyllä saa lämpeämään. Elokuvalla on tietenkin hetkensä ja se on välillä todella hulvaton, mutta hulvattomuuden jatkaminen minuutista toiseen jäädyttää tunnelman minun kotikatsomossani kohtuullisen tehokkaasti. 2,5

Cover Girl oli mulla nauhalla, koska Teema lähetti sen osana legendaarisista naisnäyttelijöistä kertovaa sarjaansa. Tässä elokuvassa pääosaa esittää Rita Hayworth. Elokuva oli ihan mielenkiintoinen kurkistus 40-luvun maailmaan. Kyllä on tekemisen tapa ja arvot ja kaikki muuttuneet siitä. Elokuva painottaa asioita, joille ei jätettäisi yhtään tilaa nykyelokuvassa. Naisnäyttelijöiden rooliksi näyttää yleensä jäävän erinäinen hetkuttelu, hymyily ja höpsöttely. Not my type. Mutta olen silti iloinen että katsoin tämän ja sain vähän perspektiiviä lisää. 2,5

The Princess Bride

Che: Part II

The Hangover

The Brothers Bloom

Titfield Thunderbolt

Baisers volés

Nikita

The Queen

Tarzan and His Mate

Mogambo

Shadow of a Doubt

High School Musical

High School Musical 2

Inglorious Basterds

Ponyo rantakalliolla

Rear Window